Ohjaus: Chris Carter
★☆☆☆☆
Jatkuvajuonisten televisiosarjojen koukuttavuus edellyttää viikottaisannokseen viritetyn tilapäisongelman taustalle jotakin perusteellisempaa pulmaa, jonka ratkaisemista kohti juonessa näennäisesti kuljetaan. X-Files eli Salaiset kansiot (1993-2002) on tässä mielessä erittäin taitavasti kirjoitettu. Pintatason alla piilee kätketty todellisuus, jonne ei vihjeistä huolimatta tietenkään koskaan päästä. Kyse on eräänlaisesta maatuskasta; yhden puunuken sisältä paljastuu aina uusi nukke ihmeteltäväksi.
Chris Carterin luotsaama poliittista paranoiaa julistava hymytön tieteisdekkari setvii selittämättömiksi jääneitä rikoksia ja outoja tapauksia, joiden taustalla liittovaltion agentti, pikkusiskonsa katoamisen traumaa aikuisiälläkin poteva Fox Mulder näkee aina lähtökohtaisesti vähiten uskottavan selityksen.
Hänen työparinsa Dana Scully lähestyy humpuukijuttuja tiedenaisen logiikalla, mutta suhtautuu silti sitkeän ymmärtävästi kollegansa salaliittoteorioihin paranormaaleista ilmiöistä, ufoista ja niiden valtiojohtoisista peittelyoperaatioista.
Sarjan pessimistinen näkökulma elämään ja synkkä visuaalinen ilme iskivät lamakauden pettymyksien kyllästämien ihmisten suoneen hieman vastaavalla tavalla kuin David Fincherin madonluku Seitsemän (1995) elokuvan puolella. Sarja olisi ehdottomasti pitänyt lopettaa viimeistään huipennukseksi suunniteltuun teatteriteokseen X-Files: Taistelu tulevaisuudesta (1998), jossa pääpari etenee viimein fyysisen läheisyyden tuntumaan.
Motiivit kyseenalaisia
Olisi miellyttävää päästä kertomaan tuottavasta brändistä jo kertaalleen omille teilleen lähteneen David Duchovnyn palanneen urbaanilegendojen pariin mahtavan käsikirjoituksen luettuaan, mutta mikään valkokankaalla näkemäni ei viittaa tällaisiin motiiveihin. Pikemminkin kyse on hänen myöntymisensä mahdollistamasta jälkijättöisestä rahastuksesta, jossa uusien aineksien sijaan hämmennetään haaleaa soppaa vuosien takaa ilman minkäänlaista kunnioitusta sarjan perintöä kohtaan.
Pitkään jatkunutta platonista teerenpeliä harrastaneiden päähenkilöiden päätymisen yhteiseen punkkaan voi vielä nielaista pakollisena kompromissina, mutta parrakkaan Mulderin houkuttelemista erakkotutkijan kammiostaan takaisin FBI:n leipiin tutkimaan kidnapatun naisen katoamista on vaikeampi hotkia kakistelematta. Pakkomielteinen kiinnostus outoihin tapauksiin on henkilöhistoriallisesti sisäistettävissä, mutta psykologisesti arvioituna hän sivuuttaa kokemansa nöyryytykset entiseltä työnantajaltaan liian helposti.
Virginian lumisille vuorenrinteille siepatun naisen tapaus laajenee sarjaksi pakkasen kylmettämiä katoamisia, joiden jäljille virkavalta pääsee telepaattisia kykyjä mahdollisesti omaavan pedofiilipapin näkyjen avulla. Ainoastaan Mulder jaksaa uskoa ryvettyneen hengenmiehen mystisiin lahjoihin, jotka Scullykin tyrmää puhdistautumisrituaalina.
Venytetty televisiosarjan jakso
Jos sarjan alkuvuosien jaksoista voi vielä hyvällä tahdolla kaivaa esiin hieman punnitumpaakin asiaa yhteiskunnan näkymättömien käsien toiminnasta ja poliittisten korporaatioiden vallankäytöstä, ei samaa voi sanoa venytettyä televisiosarjan episodia muistuttavasta uutuudesta.
X-Files: Usko koetuksella (2008) ei ole edes välttävällä rutiinilla työstettyä new age -hömppää, sillä mehevien valheiden lisäksi siitä puuttuvat henkilöjä piiskaavat jännitteet ja ymmärrettävät päämäärät.
Jos punaiseksi langaksi on laskettava pääparin välinen laiska kiukuttelu heidän suhteensa tilasta ja Mulderin järkähtämättömästä halusta uskoa kummitusjuttuihin, olisi kannattanut panostaa edes hiukan niihin syihin, jotka auttaisivat ymmärtämään, miksi kaksikko ylipäänsä on yhdessä tai miksi mikään järkipuhe ei uppoa pseudofilosofisiin korulauseisiin turvautuvaan aikuiseen mieheen.
Koska näin ei tapahdu, uneliaaseen tarinaan ympätään paremman tekemisen puutetta sairastavalle Scullylle räätälöityjä imelyyksiä, joissa hän pohtii lääkärinomantuntonsa rajoja kuolemansairaan potilaansa havahduttamana. Kohtausten yhteydet muuhun sisältöön ovat olemattomat.
Leipääntymisen merkit
Enemmän itäblokin silpojia kuin ulkoavaruuden olentoja sisältävä lopputulos on masentava osoitus rooleihinsa leipääntyneiden näyttelijöiden ja ideansa jo vuosia sitten ulos puristaneen kirjoittajan huonosta järjenjuoksusta ja itsekritiikin puutteesta.
Totinen toteutus vie säälittävästä tarinasta viimeisenkin terän ja saa henkilöt näyttämään arktiseen ympäristöön jähmettyneiltä jääseipäiltä.
Chris Carterin luotsaama poliittista paranoiaa julistava hymytön tieteisdekkari setvii selittämättömiksi jääneitä rikoksia ja outoja tapauksia, joiden taustalla liittovaltion agentti, pikkusiskonsa katoamisen traumaa aikuisiälläkin poteva Fox Mulder näkee aina lähtökohtaisesti vähiten uskottavan selityksen.
Hänen työparinsa Dana Scully lähestyy humpuukijuttuja tiedenaisen logiikalla, mutta suhtautuu silti sitkeän ymmärtävästi kollegansa salaliittoteorioihin paranormaaleista ilmiöistä, ufoista ja niiden valtiojohtoisista peittelyoperaatioista.
Sarjan pessimistinen näkökulma elämään ja synkkä visuaalinen ilme iskivät lamakauden pettymyksien kyllästämien ihmisten suoneen hieman vastaavalla tavalla kuin David Fincherin madonluku Seitsemän (1995) elokuvan puolella. Sarja olisi ehdottomasti pitänyt lopettaa viimeistään huipennukseksi suunniteltuun teatteriteokseen X-Files: Taistelu tulevaisuudesta (1998), jossa pääpari etenee viimein fyysisen läheisyyden tuntumaan.
Motiivit kyseenalaisia
Olisi miellyttävää päästä kertomaan tuottavasta brändistä jo kertaalleen omille teilleen lähteneen David Duchovnyn palanneen urbaanilegendojen pariin mahtavan käsikirjoituksen luettuaan, mutta mikään valkokankaalla näkemäni ei viittaa tällaisiin motiiveihin. Pikemminkin kyse on hänen myöntymisensä mahdollistamasta jälkijättöisestä rahastuksesta, jossa uusien aineksien sijaan hämmennetään haaleaa soppaa vuosien takaa ilman minkäänlaista kunnioitusta sarjan perintöä kohtaan.
Pitkään jatkunutta platonista teerenpeliä harrastaneiden päähenkilöiden päätymisen yhteiseen punkkaan voi vielä nielaista pakollisena kompromissina, mutta parrakkaan Mulderin houkuttelemista erakkotutkijan kammiostaan takaisin FBI:n leipiin tutkimaan kidnapatun naisen katoamista on vaikeampi hotkia kakistelematta. Pakkomielteinen kiinnostus outoihin tapauksiin on henkilöhistoriallisesti sisäistettävissä, mutta psykologisesti arvioituna hän sivuuttaa kokemansa nöyryytykset entiseltä työnantajaltaan liian helposti.
Virginian lumisille vuorenrinteille siepatun naisen tapaus laajenee sarjaksi pakkasen kylmettämiä katoamisia, joiden jäljille virkavalta pääsee telepaattisia kykyjä mahdollisesti omaavan pedofiilipapin näkyjen avulla. Ainoastaan Mulder jaksaa uskoa ryvettyneen hengenmiehen mystisiin lahjoihin, jotka Scullykin tyrmää puhdistautumisrituaalina.
Venytetty televisiosarjan jakso
Jos sarjan alkuvuosien jaksoista voi vielä hyvällä tahdolla kaivaa esiin hieman punnitumpaakin asiaa yhteiskunnan näkymättömien käsien toiminnasta ja poliittisten korporaatioiden vallankäytöstä, ei samaa voi sanoa venytettyä televisiosarjan episodia muistuttavasta uutuudesta.
X-Files: Usko koetuksella (2008) ei ole edes välttävällä rutiinilla työstettyä new age -hömppää, sillä mehevien valheiden lisäksi siitä puuttuvat henkilöjä piiskaavat jännitteet ja ymmärrettävät päämäärät.
Jos punaiseksi langaksi on laskettava pääparin välinen laiska kiukuttelu heidän suhteensa tilasta ja Mulderin järkähtämättömästä halusta uskoa kummitusjuttuihin, olisi kannattanut panostaa edes hiukan niihin syihin, jotka auttaisivat ymmärtämään, miksi kaksikko ylipäänsä on yhdessä tai miksi mikään järkipuhe ei uppoa pseudofilosofisiin korulauseisiin turvautuvaan aikuiseen mieheen.
Koska näin ei tapahdu, uneliaaseen tarinaan ympätään paremman tekemisen puutetta sairastavalle Scullylle räätälöityjä imelyyksiä, joissa hän pohtii lääkärinomantuntonsa rajoja kuolemansairaan potilaansa havahduttamana. Kohtausten yhteydet muuhun sisältöön ovat olemattomat.
Leipääntymisen merkit
Enemmän itäblokin silpojia kuin ulkoavaruuden olentoja sisältävä lopputulos on masentava osoitus rooleihinsa leipääntyneiden näyttelijöiden ja ideansa jo vuosia sitten ulos puristaneen kirjoittajan huonosta järjenjuoksusta ja itsekritiikin puutteesta.
Totinen toteutus vie säälittävästä tarinasta viimeisenkin terän ja saa henkilöt näyttämään arktiseen ympäristöön jähmettyneiltä jääseipäiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti