★★☆☆☆
Kiinnostus politiikan kulissien takaista elämää kohtaan näyttää lisääntyneen yhtä vauhtia kuin politiikan yleinen arvostus laskee. Jälkimmäistä vauhdittanee osaltaan uusi kotimainen dokumenttielokuva, jossa kukaan ei vahingossakaan puhu politiikkaa.
Kuten Tarja Halosen toisen kauden viimeisestä vuodesta kertova Rouva Presidentti (2011), myös Presidentintekijät (2014) on tarvinnut syntyäkseen vahvan luottamussuhteen elokuvantekijöiden ja maineestaan tarkkojen kohteiden välille, sillä vastaavat hankkeet jäisivät muutoin idean asteelle.
Edellisen tuotti sosialidemokraatti Osku Pajamäki. Jälkimmäisen on puolestaan ohjannut ja käsikirjoittanut kokoomuslainen kunnanvaltuutettu Tuukka Temonen. Julkisuudessa on käyty suukopua Temosen ja dokumentissa esiintyvien, pääministeripuoluetta edustavien henkilöiden välillä, mutta sen motiiveja voi vain arvailla.
Lajin esikuva on Bill Clintonin vaalikampanjaa avaava Taistelukeskus (1993), jonka nimi viittaa kampanjaorganisaation komentohuoneeseen.
Ei yllätyksiä
Presidentintekijöissä kampanjan hermokeskus on kokoomuksen puoluetoimiston neuvotteluhuone, jonne suuri osa teoksen tapahtumista myös sijoittuu. Televisiomaiselta ja vähän umpimieliseltäkin kalskahtava ajatus ei ole toteutuksenakaan uusi, jos joku vain vielä muistaa teatterilevityksessäkin piipahtaneen Annika Grofin Liikkumavaran (2009) ihmisistä ja lakialoitteen käsittelystä eduskunnassa.
Siinä missä jälkimmäisessä väännetään kättä esityksen sanamuodoista valiokunnassa, keskittyvät edellisen henkilöt pohtimaan presidentiksi kannattamansa ehdokkaan imagonhallintaa. Seurantadokumentin muoto kätkee siis sisälleen asiallisesti perin erilaisen elokuvan, joka tuskin voi yllättää politiikan pinnallistumisen jo ajat sitten todennutta yleisönosaa.
Palaverien, kannatuskyselyjen ja lopulta äänestyspäivien ympärille rakentuva juoni alkaa joulunalusviikoilta noin kaksi kuukautta ennen ensimmäistä vaalikierrosta ja päättyy kuinkas muutenkaan voitonjuhlaan.
Kokoomuksen ehdokkaan Sauli Niinistön reilu etumatka gallupeissa monen vuoden ajan saa kuitenkin taustajoukot sekä turhautuneeksi että levottomaksi. He tuskailevat, ettei vaaleissa tapahdu mitään, ja että on kuin he tekisivät istuvan presidentin (varovaista) kampanjaa. Kiertueen avaus maakunnissa houkuttelee huolestuttavan vähän väkeä paikalle, mikä saa vaalitiimin epäilemään ehdokkaan psyyken kestävyyttä.
Suoraa puhetta ja huumoria – so what?
Dokumentin henkilöitä ovat ehdokkaan kasvojen takaa kulissien kolportöörit: muun muassa puoluesihteeri Taru Tujunen, ministeriryhmän silloinen erityisavustaja Jussi Kekkonen, Niinistön avustaja Mikko Kortelainen sekä puolueorganisaation ulkopuolelta varainhankkija Harry Harkimo ja markkinointivastaava Kirsi Piha.
Ilmiselvästi hyvin yhteen hioutunut nippu vaihtaa ajatuksia kampanjan suunnasta suorapuheisesti ja tavanomaista palaverihuumoriakaan kaihtamatta. Analyysit omasta ja kilpailijaehdokkaista noudattavat korutonta realismia niin vahvuuksista kuin heikkouksista puhuttaessa.
Sen väittäminen, että dokumentti paljastaisi politiikasta, kampanjoinnista tai juuri tämän elokuvan henkilöistä jotain sellaista, mikä ei ole jo joka tapauksessa tiedossa, on joko valheellisuutta, tekopyhyyttä tai luulotautisuutta, riippuen sanojasta.
Vielä pidemmälle: dokumentti kuvaa minkä tahansa työyhteisön kielenkäyttöä ja tuskin lähellekään pahimmasta päästä.
Jännitteet vähissä
Elokuvan ongelmana voi joku pitää vaalien lopputulosta, joka on koko ajan tiedossa. Harva kuitenkaan lähtee katsomaan teosta muussa luulossa. Siksi punaista lankaa keritään sisäpiirin reaktioista, joita sen jäsenet osoittavat neuvotteluhuoneen ulkopuolisiin tapahtumiin.
Pekka Haaviston nousua osattiin odottaa muttei aivan niin voimallisena kuin se lopulta tapahtui. Äänestäjäkunnan aikeista parhaiten perillä oleva Jussi Kekkonen luennoi kylmän rauhallisesti toisen kierroksen varmistuttua, etteivät suomalaiset ole vielä valmiita ottamaan Haaviston puolisoa omakseen, vaikkei Niinistön konservatiivisuuskaan ole ongelmatonta.
Elokuvana Presidentintekijät ei ole kummoinen, vaikka materiaali sinänsä onkin ainutlaatuista. Reportaasimuotoon ei mahdu tekijän omaa ääntä tai analyysiä. Se lienee pakon sanelemaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti