perjantai 4. huhtikuuta 2014

Lahjakas herra Ripley (1999)

Ohjaus: Anthony Minghella

★★★★☆

Englantilaisen laatuohjaajan Anthony Minghellan versiossa painopisteet ovat huomattavasti monisyisemmät kuin Patricia Highsmithin romaanin ensimmäisessä, Rene Clementin ohjaamassa filmissä Kuuma aurinko (1960). Jälkimmäisessä viileästi operoiva tappaja astuu surmaamansa henkilön saappaisiin, ryövää hänen rahansa ja tyttöystävänsä.

Lahjakas herra Ripley (1999) kertoo toimeksiannon Euroopasta saavasta huijarista. Tutustuttuaan suihkuseurapiirien kutsuilla makeaa elämää Italiassa viettävän hulttiopojan isään hän alkaa teeskennellä edellisen vanhaa koulukaveria. Tehtäväkseen palturia puhuva nuori mies saa noutaa rannoilla loikoilevan laiskottelijan kotiin sukufirman palvelukseen. Perillä alaluokkainen pyrkyri huumaantuu makean elämän mahdollisuuksista, eikä enää kykene irrottautumaan vanhaan tympeään arkeensa.

Psykologisesti vangitsevasti hahmoteltu muotokuva itseään ja ympäristöään pettävästä kameleontista on tyylipuhdas eksistentiaalinen elokuva, jossa olemassaolonsa avaimista kamppaileva päähenkilö ei enää erota itseään kopioimastaan hyväkkäästä. Itsenäisen identiteettinsä menettävän nuorukaisen ajautuminen surmatöiden tielle pelaa kiinnijäämisen kutkuttavuudella, mutta väkivallassa sinänsä teos ei näe ainuttakaan valonpilkahdusta.

Mitä peruuttamattomammiksi syöksykierteeseen imeytyvän nousukkaan epätoivoiset toimet käyvät, sitä säälittävämmiksi elämänvalheet kasautuvat. Ulospääsyä hakiessaan rakkautta ja hyväksyntää kaipaavan päähenkilön henkinen hajoaminen piirtyy hiljaiseksi, tukahdutettujen tunteiden murhenäytelmäksi.

Vailla vähäisintäkään syyllistämistä tai myötätunnon kalastelua ohjaaja muokkaa luokkakateuden uhrista ihmisen perimmäiseen yksinäisyyteen sairastuneen, kohtalon tuskaisen pelinappulan. Teoksen ironian syvyys paljastuu vasta jälkikäteen pohtiessa, kuinka jokainen yksittäinen harha-askel olisi ollut peruutettavissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti