Ohjaus: Jari Halonen
★★★☆☆
Kotimaisen elokuvan musta lammas Jari Halonen on tavallista suunsoittajaa huomattavasti vaikeammin lokeroitava häirikkö. Yhtäältä rienaajan itsetarkoituksellista kapinointia ei voi olla katsomatta hymynkare suupielillään, mutta toisaalta ohjaajan porvarilliselle arvokkuudelle selkänsä kääntävä anarkismi tuulettaa pompöösin kulttuuriperimämme perustuksia asiaankuuluvalla rohkeudella.
Halosen suururakalla Aleksis Kiven elämä (2002) ei ole muuta tekemistä tavanomaisten elämäkertaelokuvien kanssa kuin kohteen elämänvaiheita kronologisesti avaava rakenne. Patrioottisen ohjaajan isänmaallisen tehtävän pakkomielteen ymmärtää, koska eurooppalaistumisen ja leviävän globalisaation aiheuttamassa identiteettimurroksessa voi havaita samankaltaisia ajatusmaailmaan vaikuttavia, erottautumistarpeeseen ja itsenäisyyteen liittyviä kynnyskysymyksiä kuin pitkälti yli vuosisata sitten tapahtuneessa käännekohdassa.
Kronikka jakaantuu teatterimaisesti kolmeen näytökseen, joissa seurataan nuorenAleksis Stenvallin nousua suomenkielisen kirjallisuuden synnyttäjäksi. Hänen tiellään seisovat kielipoliittista laskelmointia harjoittavat venäläishallinnon edustajat sekä ylimieliseen vähättelyyn sortuvat ruotsinmieliset ja -kieliset.
Jos joku vielä muistaa Ilmari Unhon pateettisen Kivi-elokuvan Minä elän(1946), saattaa Jari Halosen kenellekään kumartamaton Kristus-tulkinta lyödä luun kurkkuun. Elokuva piirtää kirjailijastaan hädin tuskin housuissaan pysyvän, elämöivän sijaiskärsijän, jonka neuroottisuudelle vetää vertoja vain kansallishahmon pettämätön ystävä, räkä roiskuen kaikkien aikojen juhlapuheen pitävä Emil Nervander.
Ohjaajan häpeilemätön iva kohdistuu erityisesti ruotsinkielisen kulttuurieliitin pyrkyreihin, mutta samalla kertaa Halonen jyrää jokaisen Kiven tielle eksyneen surkimuksen, joihin hän liittää itse Runeberginkin. Näytelmällinen, mutta mielipuolisuudessaan posketon näkemys tuntuu sitä nautittavammalta mitä sievistelevämpiä muotokuvia kansallisista ikoneista muuten näkee.
Halosen suururakalla Aleksis Kiven elämä (2002) ei ole muuta tekemistä tavanomaisten elämäkertaelokuvien kanssa kuin kohteen elämänvaiheita kronologisesti avaava rakenne. Patrioottisen ohjaajan isänmaallisen tehtävän pakkomielteen ymmärtää, koska eurooppalaistumisen ja leviävän globalisaation aiheuttamassa identiteettimurroksessa voi havaita samankaltaisia ajatusmaailmaan vaikuttavia, erottautumistarpeeseen ja itsenäisyyteen liittyviä kynnyskysymyksiä kuin pitkälti yli vuosisata sitten tapahtuneessa käännekohdassa.
Kronikka jakaantuu teatterimaisesti kolmeen näytökseen, joissa seurataan nuorenAleksis Stenvallin nousua suomenkielisen kirjallisuuden synnyttäjäksi. Hänen tiellään seisovat kielipoliittista laskelmointia harjoittavat venäläishallinnon edustajat sekä ylimieliseen vähättelyyn sortuvat ruotsinmieliset ja -kieliset.
Jos joku vielä muistaa Ilmari Unhon pateettisen Kivi-elokuvan Minä elän(1946), saattaa Jari Halosen kenellekään kumartamaton Kristus-tulkinta lyödä luun kurkkuun. Elokuva piirtää kirjailijastaan hädin tuskin housuissaan pysyvän, elämöivän sijaiskärsijän, jonka neuroottisuudelle vetää vertoja vain kansallishahmon pettämätön ystävä, räkä roiskuen kaikkien aikojen juhlapuheen pitävä Emil Nervander.
Ohjaajan häpeilemätön iva kohdistuu erityisesti ruotsinkielisen kulttuurieliitin pyrkyreihin, mutta samalla kertaa Halonen jyrää jokaisen Kiven tielle eksyneen surkimuksen, joihin hän liittää itse Runeberginkin. Näytelmällinen, mutta mielipuolisuudessaan posketon näkemys tuntuu sitä nautittavammalta mitä sievistelevämpiä muotokuvia kansallisista ikoneista muuten näkee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti