Carnage (2011)

Ohjaus: Roman Polanski

★★★☆☆

Roman Polanski joutui viimeistelemään edellisen elokuvansa tutkintovankeudessa sveitsiläisten viranomaisten pidätettyä Zürichin filmijuhlille matkalla olleen ohjaajan lentokentältä.

Vasta vuotta myöhemmin tuli päätös, ettei häntä luovuteta kotiarestista Yhdysvaltoihin vastaamaan kolmenkymmenen vuoden takaiseen oikeusjuttuun, jossa häntä syytetään lapseen sekaantumisesta. Edelleen kesken olevaa tapausta ruotiva dokumentti Roman Polanski – Wanted and Desired (2008) nähtiin teatteriohjelmistossa myös Suomessa.

Josko lopullinen sinetti sotkulle olisi nyt saatu ja ainakin julkista tuomiota moneen kertaan kärsinyt 78-vuotias elokuvantekijä pääsisi jatkamaan uraansa rauhallisemmissa merkeissä. Kuin jonkinlaisena välityönä hän tuo valkokankaille Yasmina Rezan näytelmään perustuvan kamarielokuvan, jossa on vain neljä puheroolia, niukasti lavasteita ja kestoa reippaasti alle puolitoista tuntia.

Samalla se lukeutuu niihin harvoihin vaimo Sharon Taten murhan jälkeisiin Polanskin teoksiin, joista ei ole suoraan luettavissa hänen henkilöhistoriaansa tai taiteilijaminäänsä (vrt. Tess, Frantic, Yö ei tunne armoa, Pianisti, The Ghost Writer). Tämä on omiaan korostamaan persoonatonta vaikutelmaa, vaikka kokonaisuus edustaakin ammattityötä alusta loppuun.

Kaksi avioparia

Elokuvan kahta avioparia näyttelevät eturivin osaajat Jodie Foster ja John C. Reilly sekä itävaltalainen Christoph Waltz ja britti Kate Winslet. He ovat erinomaisia rooleissaan, mutta kriittisesti katsottuna Polanskin kaltaiselta kosmopoliitilta ja Ranskan kansalaiselta olisi odottanut kulttuuritietoisempaa lähestymiskulmaa.

Amerikkalaisuus ja eurooppalaisuus eivät siis monin tavoin vastakkaisina ilmiöinä ja ajattelutapojen erilaisuuksina yllättäen törmääkään newyorkilaisperheen olohuoneessa, jonne nelikko on kokoontuvat selvittämään kouluikäisten poikiensa tappelua, jossa toista on isketty puunoksalla kasvoihin. Vaikka lyönnin aiheuttamat vammat ovat onneksi jääneet enemmän ikäviksi kuin vakaviksi, väkivaltaiselle käytökselle on syytä saada stoppi, ja siitä vanhemmat ovat kokoontuneet keskustelemaan.

Porvarillisten perheiden puheensorinasta paljastuu hyökkääviä ja puolustelevia asenteita jo lähtökuopissa, vaikka muodollista kohteliaisuutta pidetäänkin taiten yllä. Niin kauan kuin sosiaalisia suhteita ohjaavat säännöt pakottavat henkilöitä puremaan huulta ja estävät menettämästä malttia, takakireä tilanne vaikuttaa kulkevan kuin itsestään kohti kaikki kuuntelevaa kompromissia. Ei tarvita kuitenkaan kuin kiireisen lakimiehen alituiseen pirisevä matkapuhelin ja pari turhautumisesta kielivää kommenttia puristamaan tulehtuneesta tunnelmasta avoimen ilkeilevä ilmapiiri.

Mustaa komediaa

Elokuvan pohjalla oleva näytelmäteksti suhtautuu käytöskoodeihimme huvittuneen pilkallisesti todistamalla mustan komedian keinoin, kuinka helposti pinnallinen sivistyksemme karisee kunniaamme koettelevista kolhuista. Mikään defensseistämme, jotka ilmenevät henkilöissä kieltämisenä, myötäilemisenä ja sivuuttamisena, ei lopulta patoa primitiivireaktioita purkautumasta.

Heittäytyvät näyttelijät kantavat maukasta satiiria noin tuntiin saakka, mutta viimeinen vartti osoittaa asuntoon sulkeutuneen asetelman ja sen kertautuvien melkein poistumisten epäloogisuuden. Mikä parien omiakin ongelmia esille nostavaa tilannetta enää pitää kasassa kuin ennalta saneltu käsikirjoitus?

Elokuvassa on vain kaksi, hienosti harkittua ulkokuvaa. Niistä ensimmäinen muistuttaa ulkopuolista tarkkailua, vähän vastaavaa kuin Michael Haneken Kätketyn (2005) askarruttavat videotallenteet. Jälkimmäinen täsmentää viestin ja sulkee ympyrän aikuisten ristiriidoista, joista lasten kovatkaan kuviot eivät vielä tiedä.