Thomas (2008)

Ohjaus: Miika Soini

★★★☆☆

Miika Soinin (s. 1973) esikoisohjaus esitettiin ensimmäisen kerran Sodankylän filmijuhlilla 2008 ja sen televisioesitys saman vuoden joulukuussa keräsi muhkeat kuusisataatuhatta katsojaa. Taideteollisen korkeakoulun lopputyön erikoisen historian täydentää nyt se, että teos tuodaan teatterilevitykseen vuosi televisioensi-illan jälkeen.

Päätöstä tehdessään Pirkanmaan elokuvakeskus on tainnut huomioida Klaus Härön novellielokuvan Postia pappi Jaakobille (2009) kaupallisen menestyksen keväällä. Toivottavasti olen väärässä kun pelkään niin, että Thomaksen (2008) otollisin kohderyhmä, teattereissa noin kaksi kertaa vuodessa käyvä varttunut väki, on teoksen jo nähnyt.

Elokuva ansaitsee levityksen ilman muuta, joten kunnioitan ratkaisua monesta syystä. Saattamalla yhteen kotimaisen elokuvan kultakauden näyttelijöistä Lasse Pöystin ja Pentti Siimeksen tulokasohjaaja osoittaa nuoruutta palvovassa ajassaan kansalaisrohkeutta. Vanhusten lähtökohdista ja tarpeista kuvattu puheenvuoro yksinäisyyden verhoamista vaikeuksista näyttää väistämättömän iltaruskon yht´aikaa kauniin kypsällä ja murheellisen melankolisella arjen intiimiydellä.

Aiheelleen uskollisella tavalla kiireetön elokuva ei hosu, tyydy muototekniseen temppuiluun tai esitä muuta kuin on, kuten niin monet kotimaiset elokuvat 2000-luvun uudessa nosteessa.

Tarina 83-vuotiaan Thomaksen (Pöysti) pysähtyneestä elämästä liikkuu Helsingin kesässä turhia vuorosanoja tuhlaamatta, verkkaisella vauhdilla kuten kohteensakin. Vaari kurkistelee maailmaa kellarihuoneensa ainoasta ikkunasta hyödyttömille osoitetulta portaalta – siis katutasolta. Vaikean sairauden murtaman aviovaimon kuolemasta on jo kolme vuosikymmentä, mutta tapaus nousee kipeänä mieleen puistonpenkille viereen istahtaneen ikätoverin (Siimes) muistutuksesta.

Siitä nouseva eettinen kysymys kuolemisen arvokkuudesta täytyy Soinin mukaan ratkaista tapauskohtaisesti, joten minään propaganda-aseena hänen teostaan ei voi käyttää.

Soini sulattaa vuorottelevat vaikutteet Roy Anderssonin lohduttomista kansankotivinjeteistä jaAki Kaurismäen totisella koomisuudella kirjaamista osattomuuden näyistä sangen hyvin kerrontaansa.

Esimerkiksi edellisestä käy kohtaus, missä Thomas pelaa yksinään shakkia loukussaan, kyllästyy ja kaataa nappulat, mutta nöyrtyy aloittamaan uudelleen muunkaan tekemisen tai seuran puutteessa. Jälkimmäisen vaikutusta näkee vaikkapa parturiin lavastetussa tyypeiltään ja mykältä huumoriltaan liioittelevassa episodissa.

Ennen kaikkea elokuvassa on lämmintä sydämen sivistystä, jonka jaossa vaille jäänyt katsoja ei voi teosta arvostaa. Niukasti teatterielokuvan mitan tavoittavassa humaanissa kokonaisuudessa budjetin pienuus toki näkyy ilmaisukielessä, mutta rahan merkitystä oikean sävyn tavoittamisessa ylikorostetaan.

Ihmisen on hyvä lähteä sitten, kun tilit on tehty selviksi kaikkiin suuntiin eikä katumukseen ole aihetta. Thomas on yhteisöstään erilleen hiljalleen vetäytyvä norsu, kuolemaan valmistautuva valkoinen elefantti.