Crazy Heart (2009)

Ohjaus: Scott Cooper

★★★☆☆

Töpeksiviä iskelmätähtiä ja langenneita urheilusankareita kansakunnan kaapin päälle nostavien suomalaisten lienee helppo samastua Jeff Bridgesin viskinlöyhkäiseen Oscar-rooliin parhaat päivänsä nähneenä kantrilaulajana, jonka uralla asema massiivisten konserttisalien täyttäjänä ja menestyslevyjen tekijänä on vaihtunut nuhjuiseen rooliin peräkylien keilahallien viikkoviihdyttäjänä ja kapakoiden baariruusujen kellistäjänä. 

Omaa sisintään visusti varjeleva entinen listaykkönen Bad Blake on nimensä veroinen hulttio, jonka viinanhuuruiset kalpeat päivät, kuumeiset yöt ja särkyneet avioliitot toistavat yksinäisen epäonnistujan tynkää melodiaa.

Scott Cooperin käsikirjoittama ja esikoisenaan ohjaama kirpaiseva kuvaus viemäriin valuneista unelmista ei ole vallankumouksellinen elokuva, mutta sen elämänmakuisuus tuntuu iholla asti. Naturalismia suosivan elokuvantekijän kyvyt nimenomaan henkilöohjaajana ovat avain tämän teeman ytimeen.

Korkealta pudonneesta pian kuusikymppisestä kiertolaisesta ei tehdä mustavalkoisesti sen paremmin ihmishirviötä kuin rakastettavaa renttuakaan, kuten niin monissa amerikkalaisissa elokuvissa on tapana yksinkertaistaa. Hän on vastuuttomassa vastuullisuudessaan jotakin siltä väliltä.

Parhaiten tämä tulee esiin muusikon taas kerran solmittua tien päällä hataran ja alkujaan varmaankin lyhyeksi tarkoitetun suhteen. Nuori yksinhuoltajanainen suostuukin katsomaan miestä syvälle, mutta osaa myös vaatia tältä enemmän. Parin romanssia voi olla silti hankala hyväksyä eikä kyse ole vain heidän suuresta ikäerostaan. Toimittajaäidin ammatti ja menneisyyden turhauttavat pettymykset antavat katsojan ymmärtää, ettei tämä aivan noin vain haluaisi elähtäneen alkoholistin kainaloiseksi.

Crazy Heart (2009) valottaa kaupunkien pilvenpiirtäjien taakse kauas horisonttiin karkaavaa americanaa ja sen pysähtynyttä todellisuutta vallan mainiosti eikä teoksen asiantuntijuutta kantrimusiikin suhteen saata epäillä. Kyse lieneekin sillä tavalla tyypillisestä esikoiselokuvasta, että mukana on aimo annos henkilökohtaista. Tämä vaikeuttaa ohjaajan tulevaisuuden arviointia, kun aihe vaihtuu ja ehkä tyylikin vielä muotoutuu.

Rapistuvan miehen pohjakosketuksesta ja uuden huomisen mahdollisuudesta kertova ohjaustyö on joka tapauksessa lupaava käynnistys Scott Cooperin uralle. Vaikka Colin Firth olikin suosikkini miespääosan Oscariin, mieluusti suon sen lihaisasti läsnäolevalle Jeff Bridgesille.