Ohjaus: Michael Haneke
★★★★☆
Michael Haneken tuotantoa esittelevän sarjan viimeisenä elokuvana näytetään itävaltalaisohjaajan kansainvälinen läpimurtotyö. Funny Gamesin (1997) kauheus ei synny niinkään silmille lyövästä väkivallasta, vaan sen painajaismaisesta varmuudesta, siis kuoleman läheisyydestä.
Katsojan asema on yhtälössä äärimmäisen epäkiitollinen ja epämiellyttävä hänen joutuessaan todistamaan yksityisyydenloukkauksia, jotka käyvät alati uhkaavammiksi ja vaarallisemmiksi. Haneke asemoi yleisönsä heikompien puolelle hyökkääjiä vastaan, mikä lisää tunnelman ankaraa painostavuutta.
Vieraantuneisuus on vauraissa yhteiskunnissamme niin syvällä, etteivät kenenkään rahat riitä nostamaan kuopista, joihin Haneken henkilöt putoavat.
Seitsemännen mantereen (1989) itsetuhoisen perheen paniikista käynnistyneet analyysit mielenterveyden horjumisen ja väkivaltaisen käyttäytymisen syistä ovat säilyneet ohjaajan herpaantumattoman kiinnostuksen kohteina aina Cannes-voittajaan Valkoinen nauha (2009). Ei ole liioittelua kutsua ohjaajaa eurooppalaisen elokuvataiteen omaksitunnoksi.
Lomahuvilalleen viikonlopuksi autoilleen perheen ovea kolkuttaa kaksi valkoisiin pukeutunutta nuorukaista, jotka kananmunia lainatessaan alkavat oireilla merkillisesti. Yhtä rajusti kuin ääniraita ryöpsähtää klassisesta musiikista tärykalvoja koettelevaksi teollisuusrockiksi, harmittomat pojat muuttuvat perhettä piinapenkkiin naulaaviksi psykopaateiksi.
Nopeasti käy selväksi, etteivät tunkeutujat vitsaile. Toinen pojista kääntyy kameraan ja kysyy, mitä katsojat uskovat pian käyvän.
Pitkiä liikkumattomia otoksia suosiva Haneke puhuttelee suoraan yleisöä, mutta kohteena on mediaväkivalta. Ohjaaja epäilee kykyjämme käsitellä sitä kulttuurimme kontrolloituna osana. Pienen vähemmistön katkeaminen voi riittää suuren enemmistön järkyttämiseen.
Haneken toistaiseksi ainoa englanninkielinen ohjaus on amerikkalaisversio (2008) elokuvasta. Sitä ymmärtää, kun tietää Hollywoodin roolin maailmanlaajuisessa aivopesussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti