Ohjaus: Sam Raimi
★☆☆☆☆
Jos joku uskalsi odottaa rahakkaita sarjakuvafilmejä viime vuodet väsänneen Sam Raimin pystyvän vielä palaamaan uransa alun karmiville lähteille Hollywood-kuonasta riisuttuun ilmaisuun, ei ainakaan hänen tuorein ohjaustyönsä kauhun sektorilla täytä toiveita.
Se perustuu katalaan, lukemattomissa filmeissä kierrätettyyn ideaan pyrkyrin päälle loitsutusta kirouksesta, jonka voi tulkita rangaistukseksi kaupunkilaiselämän mädästä moraalista.
Pankkivirkailijana pienessä haarakonttorissa puurtava nuori nainen havittelee ylennystä apulaisjohtajaksi eikä viran saamisen tiellä seiso enää kuin häntä myöhemmin taloon saapunut miekkonen, joka ei kaihda koviakaan konsteja syrjäyttääkseen pätevämmän kilpailijansa.
Vakuuttaakseen pomon kylmäpäisyydestään tomeraksi ryhtynyt alainen sivuuttaa pidennystä asuntolainansa maksuerään rukoilevan romanimummelin anelut. Siltä polvistumalta nöyryytyksen kokenut eukko manaa virkailijan alimpaan helvettiin ja laskee hänen ylleen ikiaikaisen kirouksen.
Rasismin juonteita
Kukin elokuva kertoo väistämättä tekijöidensä asenteista eikä edellä mainittua asetelmaa pääse kehaisemaan nykyaikaista vaatimustasoa vastaavaksi. Okkultismiin taipuvaiseksi roskaväeksi leimatut vihaiset romanit edustavat juuri sitä ”mustalaisuutta”, josta viihteen kolportöörien tarvitsisi jo pikkuhiljaa päästä eroon.
Ensin katsoja samastetaan ansaitsematonta vääryyttä työelämässä kohtaavaan ahkeraan valkoiseen prinsessaan, joka joutuu siksi itse venyttämään moraaliaan.
Sitten tekohampainen mummeli osoitetaan leppymättömäksi pahan ilman linnuksi, jolla ei ole aikomustakaan armahtaa. Kuin sinetiksi sama rasistinen sivujuonne seuraa aasialaistaustaisesta pankkivirkailijakollegasta rakennettua muotokuvaa.
Hiukan paremmin ohjaaja onnistuu sentään kuvallisissa tempuissaan, vaikkei hän enää saakaan loppuun kalutusta lajityypistä mitään omaperäistä irti. Kamera kääntyilee taiten outoihin kuvakulmiin ilmaistakseen päähenkilön paniikkia, mutta äänimaailman äkkinäiset rasahdukset ja ujellukset sekä studiossa sekoitetut oksennuspussit ovat lajityypin vähemmän nautittavia kliseitä.
Syntien sovittamisen mahdottomuudesta yksioikoisesti etenevän säikyttelyn luova Drag Me to Hell (2009) täyttää ehkä juuri ja juuri toimenkuvansa Sam Raimin sormiharjoituksena ennen hänen paneutumistaan läpimurtonsa Evil Dead (1981) päivitykseen 2000-luvulle.
Se perustuu katalaan, lukemattomissa filmeissä kierrätettyyn ideaan pyrkyrin päälle loitsutusta kirouksesta, jonka voi tulkita rangaistukseksi kaupunkilaiselämän mädästä moraalista.
Pankkivirkailijana pienessä haarakonttorissa puurtava nuori nainen havittelee ylennystä apulaisjohtajaksi eikä viran saamisen tiellä seiso enää kuin häntä myöhemmin taloon saapunut miekkonen, joka ei kaihda koviakaan konsteja syrjäyttääkseen pätevämmän kilpailijansa.
Vakuuttaakseen pomon kylmäpäisyydestään tomeraksi ryhtynyt alainen sivuuttaa pidennystä asuntolainansa maksuerään rukoilevan romanimummelin anelut. Siltä polvistumalta nöyryytyksen kokenut eukko manaa virkailijan alimpaan helvettiin ja laskee hänen ylleen ikiaikaisen kirouksen.
Rasismin juonteita
Kukin elokuva kertoo väistämättä tekijöidensä asenteista eikä edellä mainittua asetelmaa pääse kehaisemaan nykyaikaista vaatimustasoa vastaavaksi. Okkultismiin taipuvaiseksi roskaväeksi leimatut vihaiset romanit edustavat juuri sitä ”mustalaisuutta”, josta viihteen kolportöörien tarvitsisi jo pikkuhiljaa päästä eroon.
Ensin katsoja samastetaan ansaitsematonta vääryyttä työelämässä kohtaavaan ahkeraan valkoiseen prinsessaan, joka joutuu siksi itse venyttämään moraaliaan.
Sitten tekohampainen mummeli osoitetaan leppymättömäksi pahan ilman linnuksi, jolla ei ole aikomustakaan armahtaa. Kuin sinetiksi sama rasistinen sivujuonne seuraa aasialaistaustaisesta pankkivirkailijakollegasta rakennettua muotokuvaa.
Hiukan paremmin ohjaaja onnistuu sentään kuvallisissa tempuissaan, vaikkei hän enää saakaan loppuun kalutusta lajityypistä mitään omaperäistä irti. Kamera kääntyilee taiten outoihin kuvakulmiin ilmaistakseen päähenkilön paniikkia, mutta äänimaailman äkkinäiset rasahdukset ja ujellukset sekä studiossa sekoitetut oksennuspussit ovat lajityypin vähemmän nautittavia kliseitä.
Syntien sovittamisen mahdottomuudesta yksioikoisesti etenevän säikyttelyn luova Drag Me to Hell (2009) täyttää ehkä juuri ja juuri toimenkuvansa Sam Raimin sormiharjoituksena ennen hänen paneutumistaan läpimurtonsa Evil Dead (1981) päivitykseen 2000-luvulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti