Ohjaus: Alex Proyas
★☆☆☆☆
Kesäkauden ratoksi räätälöityihin yleisömagneetteihin suhtautuu tavallistakin terveemmällä epäluulolla. Visuaalisesti komeilla, mutta sisällöltään ontonlaisilla yöteoksilla Crow (1994) ja Dark City (2000) ihastusta herättäneen australialaisen Alex Proyasin uutuus vaatii taas katsojaa sulattamaan paljon, jotta elokuvasta voi nauttia ollenkaan. Sen perusongelma on siinä, että se mieluummin antaa kuin antaa olettaa.
Kuuluisasta elokuvasuvusta nuorena omilleen nimellisesti lähtenyt Nicolas Cage esittää suuressa hotellipalossa vuosi sitten leskeksi jäänyttä astrofyysikkoa. Hänen poikansa tuo koulusta kotiin numeroja täyteen kirjatun lappusen, jonka ala-asteluokka säilöi kapselissa maahan viisikymmentä vuotta sitten.
Opettajana toimiva tiedemies oivaltaa numeroissa olevan koodin, joka ennustaa prikulleen oikein ihmiskuntaa koetelleet onnettomuudet samaiselta ajalta, mukaan lukien sen, jossa hänen vaimonsa menehtyi.
Deterministien eli lainalaisuusopin kannattajien mukaan luonnon tapahtumat ovat ennalta määräytyviä eivätkä suinkaan kemiallisten sattumien ja biologisten mutaatioiden synnyttämää mielivaltaista sekasotkua. Voisiko suurkaupunkiin lokakuussa iskostuneeseen helleaaltoon sekä taivaalta putoilevien ja raiteiltaan suistuvien joukkoliikennevälineiden arvoitukseen löytyä vastaus tiedemiehen luennollaan käsittelemästä kysymyksestä?
Luistava tekniikka pettää
Knowing - Tieto (2009) tasapainoilee ensin katastrofia enteilevän tieteisfilmin ja kauhuelokuvan keinoja käyttävän aavedraaman välimaastossa. Se vertautuu helposti M. Night Shyamalanin kalmankatseiseen pelotteluun The Happening (2008) tai Proyasin omaan Dark Cityyn.
Erilaiset ainekset täydentävät tässäkin aluksi toisiaan, koska niitä ei paisutella eikä outoja ilmiöitä selitellä enempää kuin juonen silmämääräiset puitteet antavat myöten. Esimerkiksi ohjaajan tuotannolle tavanomaiset yön pimeydestä hiipivät kalpeakasvoiset miehet hyväksyy lasten painajaisiin kuuluvana fantasiana.
Ohjaaja ei kuitenkaan tyydy hänen luistavan tekniikkansa mahdollistamaan uhan pinnassa väreilyyn. Hän haluaa sekä tieteellistää että mystifioida kummallista tapahtumaketjuaan pystymättä enää rakentamaan vastakkaisista selityksistä kumpaakaan mallia tyydyttävää lopputulemaa.
Koodin kirjoittaneesta riivatusta tytöstä vedetyt yhteydet etenkin astrofyysikon poikaan jäävät ärsyttävästi puolimatkaan. Valkoisista jäniksistä voi kukin tehdä omat tulkintansa, minä luulen niiden peilaavan lapsiin laskettua paremman huomisen lupausta.
Raamatulliset mittasuhteet saava häikäisevä tehostesirkus ei kerro mitään viimeisten vitsauksien syistä, mutta ei myöskään häpeile taivaallisen rauhan silmänkääntötemppujaan. Elokuvan sävyssä on vakavuutta, joka ei harmittavasti ohjaa sisältöä totista pohdiskelua kestävään suuntaan.
Kuuluisasta elokuvasuvusta nuorena omilleen nimellisesti lähtenyt Nicolas Cage esittää suuressa hotellipalossa vuosi sitten leskeksi jäänyttä astrofyysikkoa. Hänen poikansa tuo koulusta kotiin numeroja täyteen kirjatun lappusen, jonka ala-asteluokka säilöi kapselissa maahan viisikymmentä vuotta sitten.
Opettajana toimiva tiedemies oivaltaa numeroissa olevan koodin, joka ennustaa prikulleen oikein ihmiskuntaa koetelleet onnettomuudet samaiselta ajalta, mukaan lukien sen, jossa hänen vaimonsa menehtyi.
Deterministien eli lainalaisuusopin kannattajien mukaan luonnon tapahtumat ovat ennalta määräytyviä eivätkä suinkaan kemiallisten sattumien ja biologisten mutaatioiden synnyttämää mielivaltaista sekasotkua. Voisiko suurkaupunkiin lokakuussa iskostuneeseen helleaaltoon sekä taivaalta putoilevien ja raiteiltaan suistuvien joukkoliikennevälineiden arvoitukseen löytyä vastaus tiedemiehen luennollaan käsittelemästä kysymyksestä?
Luistava tekniikka pettää
Knowing - Tieto (2009) tasapainoilee ensin katastrofia enteilevän tieteisfilmin ja kauhuelokuvan keinoja käyttävän aavedraaman välimaastossa. Se vertautuu helposti M. Night Shyamalanin kalmankatseiseen pelotteluun The Happening (2008) tai Proyasin omaan Dark Cityyn.
Erilaiset ainekset täydentävät tässäkin aluksi toisiaan, koska niitä ei paisutella eikä outoja ilmiöitä selitellä enempää kuin juonen silmämääräiset puitteet antavat myöten. Esimerkiksi ohjaajan tuotannolle tavanomaiset yön pimeydestä hiipivät kalpeakasvoiset miehet hyväksyy lasten painajaisiin kuuluvana fantasiana.
Ohjaaja ei kuitenkaan tyydy hänen luistavan tekniikkansa mahdollistamaan uhan pinnassa väreilyyn. Hän haluaa sekä tieteellistää että mystifioida kummallista tapahtumaketjuaan pystymättä enää rakentamaan vastakkaisista selityksistä kumpaakaan mallia tyydyttävää lopputulemaa.
Koodin kirjoittaneesta riivatusta tytöstä vedetyt yhteydet etenkin astrofyysikon poikaan jäävät ärsyttävästi puolimatkaan. Valkoisista jäniksistä voi kukin tehdä omat tulkintansa, minä luulen niiden peilaavan lapsiin laskettua paremman huomisen lupausta.
Raamatulliset mittasuhteet saava häikäisevä tehostesirkus ei kerro mitään viimeisten vitsauksien syistä, mutta ei myöskään häpeile taivaallisen rauhan silmänkääntötemppujaan. Elokuvan sävyssä on vakavuutta, joka ei harmittavasti ohjaa sisältöä totista pohdiskelua kestävään suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti