Ohjaus: Kari Paljakka
★★★☆☆
Tällä vuosikymmenellä valmistettujen kotimaisten fiktioelokuvien joukossa Kari Paljakan Eläville ja kuolleille (2005) on kuin toiselta planeetalta. Siinä ei märehditä nuorten kaupunkilaisten seksielämää, soviteta kansalliskirjailijoiden romaaneja tai edes pohdita maaseudun tyhjenemisen ja urbaanin kehityksen synnyttämää juurettomuutta.
Ohjaustyö ei liioin keikaroi tyylikeinoillaan, vaan suuntaa rohkeasti katseensa yhden perheen sisäiseen elämään ja tätä yhteiskunnan perusyksikköä koettelevan kuolemantapauksen seuraamuksiin.
Tällainen viileä vakavuus on ennen kaikkea seurausta siitä, että elokuvan lähtökohtana ja selkärankana on pietarsaarelaisperhettä kohdannut järkyttävä onnettomuus 1980-luvun lopulla. Perheen nuorimman pojan menehtyminen heidän kotitalonsa pihalla palavaan autoon on jo ajatuksena niin karmaiseva, ettei teoksen tarvitse lainkaan lavastaa tapahtumaa visuaalisesti havaittavaksi.
Sen sijaan Karjaalle päivitetty teos käynnistyy poliisilaitoksella onnettomuutta läpikäyvän isän surullisesta velvollisuudesta kuvailla kauhun hetkiä virkavallan edustajalle. Pitkän ja raskaan tilityksen aikana näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin kasvot riittävät tiivistämään tapahtumien hirvittävyyden, vaikka kohtauksen sanallinen sisältö poistettaisiin kokonaan.
Elokuvan tunnelmaa hallitsee melodramaattisten purkausten ja hysteerisen huutamisen sijasta hiljainen surullisuus, aito myötätunto kohtalon vavisuttamia ihmisiä kohtaan. Tunteita siinä on silti emotionaalisen skaalan kaikilta sektoreilta ilman minkäänlaista väkinäisyyttä. Noin vuoden ajan heidän ahdistustaan seuraava teos korvaa ilmaisullista tavanomaisuuttaan vilpittömyydellä, joka koskettaa nimenomaan aitoudellaan.
Elokuvan hienoimmilla ja puhuttelevimmilla hetkillä perheen jäsenet turvaavat toisiinsa, muistavat liian varhain vietyä rakastaan ja näkevät pimeän käytävän päässä myös pilkahduksen valoa.
Ohjaustyö ei liioin keikaroi tyylikeinoillaan, vaan suuntaa rohkeasti katseensa yhden perheen sisäiseen elämään ja tätä yhteiskunnan perusyksikköä koettelevan kuolemantapauksen seuraamuksiin.
Tällainen viileä vakavuus on ennen kaikkea seurausta siitä, että elokuvan lähtökohtana ja selkärankana on pietarsaarelaisperhettä kohdannut järkyttävä onnettomuus 1980-luvun lopulla. Perheen nuorimman pojan menehtyminen heidän kotitalonsa pihalla palavaan autoon on jo ajatuksena niin karmaiseva, ettei teoksen tarvitse lainkaan lavastaa tapahtumaa visuaalisesti havaittavaksi.
Sen sijaan Karjaalle päivitetty teos käynnistyy poliisilaitoksella onnettomuutta läpikäyvän isän surullisesta velvollisuudesta kuvailla kauhun hetkiä virkavallan edustajalle. Pitkän ja raskaan tilityksen aikana näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin kasvot riittävät tiivistämään tapahtumien hirvittävyyden, vaikka kohtauksen sanallinen sisältö poistettaisiin kokonaan.
Elokuvan tunnelmaa hallitsee melodramaattisten purkausten ja hysteerisen huutamisen sijasta hiljainen surullisuus, aito myötätunto kohtalon vavisuttamia ihmisiä kohtaan. Tunteita siinä on silti emotionaalisen skaalan kaikilta sektoreilta ilman minkäänlaista väkinäisyyttä. Noin vuoden ajan heidän ahdistustaan seuraava teos korvaa ilmaisullista tavanomaisuuttaan vilpittömyydellä, joka koskettaa nimenomaan aitoudellaan.
Elokuvan hienoimmilla ja puhuttelevimmilla hetkillä perheen jäsenet turvaavat toisiinsa, muistavat liian varhain vietyä rakastaan ja näkevät pimeän käytävän päässä myös pilkahduksen valoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti