Ohjaus: Heikki Kossi
★☆☆☆☆
Wentus Blues Band on mainio kokkolalainen blues-orkesteri, jonka taival on kestänyt jo runsaat kaksikymmentä vuotta.
He juhlistivat pyöreää lukuaan viime syksynä Aleksanterin teatterissa Helsingissä konsertilla, jonne yhtye kutsui esiintyjiksi valtameren takaa monia alan legendoja Louisiana Redistä Eddie Kirklandiin ja Lazy Lesteriin.
Heikki Kossin ohjaama dokumentti kiertyy tämän musiikkitapahtuman ympärille, kun toisilleen selvästi rakkaat ystävykset kokoontuivat muistelemaan menneitä ja tietysti nauttimaan juurevien rytmien svengistä.
Kotikutoisesti kuvatussa elokuvassa esiintyjillä on hauskaa, eikä kenestäkään sanota ainuttakaan poikkipuolista sanaa. Sen sijaan he kehuvat vuorollaan toisiaan musiikkinäytteiden lomassa ja toivovat keikan jälkeisellä illallisella kaikille pitkää ikää.
On yhtä mukavaa kuin Putte Possun nimipäivillä.
Musiikkidokumentit ovatkin elokuvan joitakin muita toimintasektoreja epäedullisemmassa asemassa, koska motiivina niiden valmistamiselle toimii tällainen tekijöiden ja esiintyjien välinen läheinen kiintymyssuhde.
Narsistiset taiteilijat jutustelevat kernaasti heitä palvovalle kameraväelle, mutta kriittisiin muotokuviin tältä pohjalta on hankala ponnistaa.
Ongelma ei ole vielä aivan kohtuuton Family Meetingin (2007) kaltaisissa teoksissa, kun kyse on ainakin osittain syrjäseutujen tuntemattomista puurtajista, mutta tilanne muuttuu maailmantähtien kohdalla.
Tämä dokumentti valottaa tuskin lainkaan yhtyeen syntyhistoriaa, tyyliä, tavoitteita ja luonnetta, henkilöiden persoonista nyt puhumattakaan. Bluesin asemasta Suomessa en tiedä tämän filmin jälkeen yhtään enempää, vaikka vaareilta juttujen kertominen luistaakin.
Elokuvateatteriin asti vaivautunutta katsojaa saattavat myös tällaiset seikat kiinnostaa hyvän musiikin kuuntelun ohella.
Heikki Kossin ohjaama dokumentti kiertyy tämän musiikkitapahtuman ympärille, kun toisilleen selvästi rakkaat ystävykset kokoontuivat muistelemaan menneitä ja tietysti nauttimaan juurevien rytmien svengistä.
Kotikutoisesti kuvatussa elokuvassa esiintyjillä on hauskaa, eikä kenestäkään sanota ainuttakaan poikkipuolista sanaa. Sen sijaan he kehuvat vuorollaan toisiaan musiikkinäytteiden lomassa ja toivovat keikan jälkeisellä illallisella kaikille pitkää ikää.
On yhtä mukavaa kuin Putte Possun nimipäivillä.
Musiikkidokumentit ovatkin elokuvan joitakin muita toimintasektoreja epäedullisemmassa asemassa, koska motiivina niiden valmistamiselle toimii tällainen tekijöiden ja esiintyjien välinen läheinen kiintymyssuhde.
Narsistiset taiteilijat jutustelevat kernaasti heitä palvovalle kameraväelle, mutta kriittisiin muotokuviin tältä pohjalta on hankala ponnistaa.
Ongelma ei ole vielä aivan kohtuuton Family Meetingin (2007) kaltaisissa teoksissa, kun kyse on ainakin osittain syrjäseutujen tuntemattomista puurtajista, mutta tilanne muuttuu maailmantähtien kohdalla.
Tämä dokumentti valottaa tuskin lainkaan yhtyeen syntyhistoriaa, tyyliä, tavoitteita ja luonnetta, henkilöiden persoonista nyt puhumattakaan. Bluesin asemasta Suomessa en tiedä tämän filmin jälkeen yhtään enempää, vaikka vaareilta juttujen kertominen luistaakin.
Elokuvateatteriin asti vaivautunutta katsojaa saattavat myös tällaiset seikat kiinnostaa hyvän musiikin kuuntelun ohella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti