Enter the Void (2010)

Ohjaus: Gaspar Noé

★★★☆☆ 

Eurooppalaisen art house cineman provokatiiviseksi haastemieheksi ryhtynyt ranskalainen Gaspar Noé on vihdoin saanut valmiiksi kolmannen elokuvansa kahdeksan vuoden hiljaisuuden jälkeen. Pitkän tauon syitäkin saa pohtia, mutta teoksissaan Noé etsii vastausta raaistuneen nykypäivän painajaisiin löytäen niitä niin yksilöstä kuin yhteisöstäkin, vaikkei haekaan tällä kertaa shokkireaktiota. Kahdessa aikaisemmassa ohjauksessaan Yksin kaikkia vastaan (1998) jaIrreversible - syntiset (2001) hän kuorii väkivallan kaupallisesta rihkamasta ja tuo esiin sen puistattavan rumuuden ja sattumanvaraisuuden.

Uuden teoksen ensiesitys oli keväällä 2009 Cannesissa, mutta se pääsi kaupalliseen levitykseen vasta vuotta myöhemmin. Kohtaamansa arvostelun Noén jos jonkun olisi kuvitellut kuittaavan hurjapään itsevarmuudella, mutta niin vain Suomessakin nähdään leikkauspöydän kautta kulkenut versio, joka on yllättäen alkuperäistä pidempi.

Huumediilerin kuolema

Noén visuaalinen kädenjälki on tehnyt hänestä yhden nykyelokuvan harvoista auteur-ohjaajista. Pitkin seiniä kieppuva, suurkaupungin viemärimäistä katulabyrinttia halkova kamera pumppaa neonvaloviidakkoon kiihkeää sykettä teknomusiikin pauhatessa taustalla. Välillä kamera kiertää kellon suuntaisesti akselinsa ympäri symboloidakseen ajan tuhoavaa vaikutusta ja henkilöiden noidankehää.

Japaniin sijoittuvassa tarinassa amerikkalainen Oscar on Tokioon muuttanut narkomaanijoutilas, joka käyttönsä rahoittaakseen on ryhtynyt huumekauppiaaksi. Päähenkilö menettää kuitenkin henkensä pitkän johdannon päätteeksi, joten surmaa ympäröivät tapahtumat vilisevät kankaalle nuorukaisen kuolinunena, jolle syötiksi tarjotaan tiibetiläisbuddhistien kuolleiden kirjaa. Perinteisemmän elokuvan ystävien ei tarvitse mielen ruumiista irtautumista kuitenkaan säikähtää, sillä ajassa notkeasti sahaavaa rakennetta on nähty Hollywood-elokuvissakin.

Alkaa paljastua Oscarin ja hänen siskonsa Lindan traaginen menneisyys erillään kasvaneina orpolapsina, jotka ovat luvanneet pitää yhtä. Psykedeelisen kuvakielen hämäämän yleisön on pitkälti pääteltävä itse, kuinka perheenjäsenet ovat vielä aikuisinakin monta traumakimppua ja kiellettyä tabua käsittävässä läheisriippuvuudessa. Likainen raha lennättää heidät yhteen sokaisevaa valosaastetta tulvivaan metropoliin, missä tyttö vastoin veljensä toivetta ryhtyy strippariksi ja erotiikkabaarin omistajan heilaksi.

Noé jaksaa härnätä hyväksyttävän seksuaalisuuden rajoilla (insesti, homoseksuaalisuus, pornografia), mutta johtolankaa sisältöön voi joutua hakemaan päämäärättöminä harhailevien ulkopuolisten vieraantuneisuudesta, jonka lopullinen muoto kuolemanjälkeinen elämä ohjaajan logiikassa on.

Kurjalle arjelle kestävämpää merkitystä tarjoavista hetkistä Noen henkilöt tuntuvat olevan yhtä kaukana kuin Oscarin mieli, jonka on tyytyminen todistajan rooliin villisti syöksyvässä unessa, jonka kulkuun tämä ei voi vaikuttaa. Päätäntävallan menetystä ja elämän arvaamattomuutta peilataan myös kelaamalla erinäiset jaksot useasti. Ehkä Noé haluaakin jälleen osoittaa, kuinka usein me ihmiset sorrumme valintoihin, jotka jättävät onnesta jäljelle pelkän häivähdyksen ja senkin vasta peruuttamattoman jälkeen.

Ei kelpaa Tokio-mainokseksi

Enter the Void (2010) ei ole eikä pyri olemaan Tokion matkailun edistämiskeskuksen seuraava myyntivaltti. Se on muodoltaan ja ajatuksiltaan niin lähellä kokeellista elokuvaa kuin kaupallisen levityksen piiriin vielä jotenkin mahtuvalle teokselle on mahdollista. Siinä on vähän Kubrickia, Lynchia ja Aronofskya mutta ennen kaikkea Noéta.

Noé valuttaa synkkää riistokapitalismia pastellimelodraamaan, josta oikeat tunteet on korvattu pinnallisilla kiihdykkeillä, kuten huumeilla, setelirullilla tai monotonisen mekaanisella naimisella. Hänen elokuvissaan pakkomielteiset henkilöt kamppailevat viettejään vastaan, mutta joutuvat heikkoina kuristavaan kehään. Länsimaisten vieraiden onttoa vaellusta vauhdittavat yökerhojen kurjat käskijät ja sulojaan auliisti näyttävät nuorikot, jotka ovat silkkaa suurkaupungin kasvotonta karjaa. Japanista muodostuvaa kuvaa tuskin kukaan kehuu moniulotteiseksi.

Jos Irreversiblen alun homoklubijakso tuntuu katsojasta itseriittoiselta rietastelulta, täytyy hänen varautua nyt samaan teoksen viimeisen puolen tunnin aikana. Sekavalla biologis-uskonnollisella maailmankatsomuksella revittely jättää henkilöt ohuemmiksi kuin kertaakaan Noén elokuvissa. Kameran kuumeisista kieputuksista jää jäljelle aika naivi ja typerryttävä ihmiskeskeinen näkemys elämän ikuisesta kiertokulusta.

Eurooppalaisen omantunnon ja humanistin virkaa kaukomaille paenneen lahjakkuuden ura tasapainoilee nyt vedenjakajalla, jossa on vaarana putoaminen jyrkänteen jälkeiseen tyhjiöön.