Harry Brown (2009)

Ohjaus: Daniel Barber

★★☆☆☆

Clint Eastwoodin esittämä sanfranciscolaisetsivä Harry Callahan on sodanjälkeisen amerikkalaiselokuvan tunnetuimpia ja kiistellyimpiä hahmoja. Komisarion ensiesiintymisestä Don Siegelin teoksessa Likainen Harry (1971) käynnistyi kaikkiaan kuuden elokuvan sarja, jonka uuvahtanut päätös on Eastwoodin ystävän Buddy Van Hornin ohjaama Murhapooli (1988).

Nimenomaan näistä tasoltaan laskusuuntaisista filmeistä yleistyi amerikkalaiseen poliisielokuvaan kaava kansan yleistä oikeustajua kunnioittavasta, poliittisten kompromissien korruptoimien herrojen varpaille astuvasta kapinallisesta. Ankara moralisti sisäistää, että saamattomat pomot vain pönkittävät määräysvaltaansa rikollisia suojelevilla lakipykälillä, ja synkistyy asfalttiviidakon lainsuojattomaksi, joka tekee sen, mihin koneisto ei pysty.

Oikeistolainen b-näyttelijä Ronald Reagan jopa poimi elokuvasta sloganin (”Go ahead, make my day”) päivänpoliittisiin tarpeisiinsa. Eastwood on kuitenkin huomauttanut, ettei rikollisia rankaiseva kovanaama rakasta väkivaltaa, kuten kriitikot usein väittävät, vaan vihaa yhteiskuntaa, joka sallii sen.

Englantilaiselokuvan eläköitynyt veteraanisotilas on ilmiselvä viittaus yhdysvaltalaiseen etunimikaimaan. Teoksessa olisi jopa aineksia laatutietoisen yleisön hiljaiseksi yllättäjäksi, joka haalii itselleen mukavan yleisöpotin ilman suurempaa julkista mainontaa. Lupaavan alun jälkeen elokuva kuitenkin lässähtää.

Lontoon ankea lähiötodellisuus

Nuorten huumeveikkojen ammuskelusta, jonka uhriksi osuu päiväkävelyllä lapsenrattaita työntävä yksinhuoltajanainen, käynnistyy kurja tapahtumasarja Lontoon pahamaineisessa lähiössä. Elokuvan nimihenkilö Harry Brown viettää eläkevuosiaan seudulla täyttäen päivänsä pelaamalla shakkia ainoan ystävänsä kanssa ja vierailemalla sairaalassa potilaana makaavan vaimonsa luona.

Betonirakennuksien ympäröimää laveaa nurmialuetta halkoo alaikäisten öykkärien tukikohdakseen ottama pimeä alikulkukäytävä. Sitä pelosta kiertäessään brittiarmeijan entinen merijalkaväensotilas saapuu myöhässä vaimonsa kuolinvuoteelle eikä ehdi sanomaan hyvästejä rakkaalleen.

Katkerasta kiukusta täyttyvän maljan viimeinen pisara tipahtaa vaasiin läheisen ystävän surmasta, jonka syyllisiä poliisi ei onnistu rankaisemaan.

Leppoisasta eläkeläisukosta kuoriutuu sivistyksen rippeistä riisuutunut katujen kylmä kostaja, joka ei tunne armoa pahantekijöitä kohtaan. Virkavallan joukoista murhien vyyhdistä kiinnostuu ainoastaan nuori naisetsivä, joka alkaa epäillä vanhusta.

Michael Cainen tujussa pääroolissa on Callahanin kaikujen lisäksi myös muistumaa kovapintaisen brittielokuvan Get Carter (1971) Jack Carterista, veljensä murhan vastuullisia esiin kaivavasta cockney-gangsterista, josta Caine sai pysyvän lisänimensä ”king of cool”.

Yksioikoinen kostotarina

Esikoispitkässä ohjauksessaan Daniel Barber ei kuitenkaan pääse irti sapekkaiden kostokuvausten kuristavasta yksioikoisuudesta, jossa etenkin persoonattomat sivuroolit jäävät luvattoman laimeiksi.

Armeijaurastaan vuosikymmeniä sitten vaimonsa vuoksi luopuneen Harryn luonteen syvemmät salaisuudet ovat katsojan arvailujen varassa, tämän silmittömien ja itsensä vaaraan asettavien öisten kuumeilujen noustessa keskiöön. Käsivaralta naturalistisesti taltioitu ankean virikkeetön lähiötodellisuus levottomuuksia vilisevällä alueella tuntuu kerronnassa ihmeellisen jännitteettömältä ja sisältö temaattisesti tympeältä viimeistään silloin, kun teos keuhkoaa ratkaisevat höyrynsä ulos huonojen amerikkalaisten kauhuelokuvien hengessä.

Aivan kuin yllättävästi ryöpsähtävät veriteot olisivat itseisarvoja eivätkä rikkaan porvarillisen Englannin tilaa loogisesti tulkitsevaa syvätarkkaa analyysia sen takapihoilla tikittävästä aikapommista. Elokuvan kriittinen arvio hampaisiin asti aseistautuneen poliisin sokeudesta ei anna helpossa yhtälössä kouraisevaa esimerkkiä omankädenoikeuteen turvautuvien antisankarien murheellisesta tarpeesta katujen lian siivoamisessa.