Happy End (2011)

Ohjaus: Björn Runge

★★☆☆☆

Viisikymppinen ruotsalaisohjaaja Björn Runge aloitteli uraansa 1990-luvun alussa lyhytfilmeillä ja siirtyi pitkien elokuvien pariin komedialla. Hän on kulkenut siitä etäälle katsoo asiaa miltä kantilta tahansa. Kulminaatiopiste on Minkä taakseen jättää (2003), kolme tarinaa yhdistävä realistinen, mutta myös varovaisen toiveikas episodielokuva porvarillisten kulissien kätkemästä kärsimyksestä.

Sen seuraaja, Lukas Moodyssonin hätkähdyttävien shokkifilmien (Lilja 4-ever, Reikä sydämessäni) vanaveteen suoraan iskevä Suusta suuhun (2005) on jo niin kaukana huumorista kuin olla saattaa. Niljakkaan narkomaanin pornomässäily perheeltään karanneella teinitytöllä löysi ymmärtäjiäkin kriitikkokunnan siitä osasta, jolle pelkkä rappiolla kauhistelu riittää yhteiskunnalliseksi syvätarkkuudeksi ja keskustelunavaukseksi.

Rungen tuorein ohjaus sijoittuu jonnekin näitten teosten väliin. Siinä ei ole yhtään tarpeettoman puistattavaa kohtausta, joista huomauttaa, mutta toisaalta sen joissakin ratkaisuissa maistuu epätosi, vieraus sille elämälle, josta elokuva haluaa ammentaa. Luultavimmin se selittyy ohjaajan halulla tarjota ripaus helpottavaa optimismiakin muutoin ikävän tapahtumaketjun päätteeksi, ettei vaikutelmaa rypemisestä syntyisi.

Viiden henkilön vaikeudet

Happy End (2011) on silti vähemmän kuin osiensa, viiden henkilön koettelemukset kirjaava summa. Siinä ei sorruta tavanomaisiin kiiltokuviin, mutta tyydytään helposti hallittaviin yksilötragedioihin, joista ei edes yritetä vetää syy-yhteyksiä kansakunnan kahtiajakautumiseen tai kapitalismin konkurssiin, jotka silti väijyvät tapahtumien taustalla. Yhdet vain ovat onnekkaampia kuin toiset elämän arpapelissä, jossa haaksirikkoutuneet ihmissuhteet, alkoholismi, työttömyys ja mielenterveyden ongelmat vaanivat tylyine seurauksineen. Niistä selviytymiseen Björn Runge tarjoaa ensin heikkojen ihmisten kohtalonyhteyttä, muttei kai olisi itsensä sitä nujertamatta.

Juonen inhottavinta ja samalla uskottavinta haaraa edustaa nuoren pariskunnan kamppailu ulkoisia ja sisäisiä demoneitaan vastaan. Katsoja ei epäile hetkeäkään ilmapiirin aitoa häiriintyneisyyttä, kun yrittäjänä epäonnistunut ja väärille ihmisille velkaantunut poika purkaa pettymystään kilttiin tyttöystäväänsä, joka osuu toistuvasti tämän mielivaltaisen väkivallan kohteeksi. Yleisö pakotetaan todistajaksi kysymykseen, kumpi lähtee ensin: tyttö vai tytöltä henki.

Uhrin siivoojantyö autokoulun opettajan kotona venyy kuitenkin hämmentäviin suuntiin, eikä koplautuminen rikollisten kanssa vaikuta sen vakuuttavammalta. Näitten lankojen rinnalla juopon leskimiehen yhteys elokuvan muuhun sisältöön vaikuttaa pinnistellyltä sivujuonteelta, jonka olisi voinut karsia pois.

Elokuvan ainoan todellisen sijaiskärsijän alleviivaaminen suurin piirtein prostituoiduksi häiritsee oudoimpana leimakirveenä, koska sille tarjotaan vain ylimalkaisia selityksiä. Hänen kohtalonsa pelinappulana on kuin toisinto Suusta suuhun -elokuvan petetystä päähenkilöstä, mutta nyt edes ulkoiset kulissit eivät puolla rankkaa hahmotusta. Lopputulos ei ole turhalla eheydellä pilattu.