Ohjaus: JP Siili
★☆☆☆☆
Ryypyn ottamisesta ryöväyksiin, rettelöitsemiseen ja vakavampaan väkivaltarikollisuuteen ulottuva puukkojunkkarikulttuuri oli voimissaan 1800-luvun Pohjanmaalla, jossa pahimpien pitäjien henkirikosluvut olivat jopa kymmenkertaisia meidän päiviimme.
Vuosisadan loppuun hiipunut hurjin häjyily ei ollut vain alempien sosiaaliryhmien tai nuorten miesten oireilua vaan pelottavaan käytökseen syyllistyivät myös talolliset, joiden ei ainakaan köyhyyden tai syrjäytymisen syistä olisi tarvinnut kapinoida yhteiskuntaa ja virkavaltaa vastaan. Ilmiön perusteellisemmista syistä kiinnostuneille kotimainen ensi-ilta tuottaa takuulla pettymyksen, sillä sen lähtökohdat ovat poikkeusyksilön pahuudessa ja sen yhteisön ylle langettamassa kirouksessa.
Suomalaisissa edelleen sitkeästi elävää kunnian puolesta kukkoilua ovat osaltaan pitäneet yllä kansanperimässä kulkeutuneet romantisoivat legendat kauhua kylväneistä gorilloista, joista tunnetuimpia lienevät lauluihinkin päätyneet Isontalon ja Rannanjärven Antit sekä lukuisiin murhiin syyllistynyt Matti Haapoja. Niinpä tällaisistä antisankareista ammentavissa tulkinnoissa piilee aina vaara ihannoinnista, johon ajallinen etäisyyskin luo houkutuksia. Esimerkiksi suomalaisen elokuvan buumia käynnistäneessä Häjyissä (1998) ongelma on aivan ilmeinen, vaikka näkökulmaa raijataankin nykypäivään. Väkivallasta voi villiintyä muutoinkin, minkä kotimainen ensi-ilta osoittaa.
Perhe ja perintö
Jukka-Pekka Siilin neljäs elokuva on helposti hänen tähänastisen uransa suurisuuntaisin hanke, pitkin poikin Pohjanmaata ja muutakin eteläistä Suomea kuvattu traaginen tarina härmäläisestä hullunkiillosta ja Kauhavan tiloista komeinta asuttavasta mahtisuvusta. Taivaanreunaan piirtyvät lakeudet muistuttavat rajaseudun horisonttia, joten realistisen epookin sijaan se syöttää synkkää saippuawesterniä veljesten velanmaksusta.
Siilin simppeli skenaario ammentaa klassisista koston ja kaunan kertomuksista. Välitalon suvun vanhan isännän päätös sivuuttaa perheen vanhin poika perinnöstä testamentilla ja siirtää omaisuus veljeksistä nuoremmalle, rehellistä työtä pelkäämättömälle Matille käynnistää tapahtumaketjun. Eskon nöyryyttäminen tällä tavoin tietää törmäyskurssia ensin kovapäisen isän ja arvaamattoman pojan, sitten esikoisen ja kunnollisen Matin välillä. Lopulta koko yhteisö joutuu ottamaan kantaa kaikkien elämän kurjistaneisiin kauheuksiin.
Miehestä mittaa
Pahan patriarkaatin määräysvallassa seudun naisille, syrjään vetäytyvälle ja ongelmia välttelevälle äidille sekä kummankin veljeksen kiinnostuksen kohteelle Ainolle on varattuna vain vahvimman tahtoon alistuvan heittopussin kohtalo. Etenkin näiltä osin synkistelevän suoraviivainen käsikirjoitus venyttää uskottavuutta aivan äärimmäisyyksiin, joten vaikenevan Lena Meriläisen ja vaikeroivan Pamela Tolan tehtävä veljesten veneessä on epäkiitollinen.
Parikymmentä vuotta nuorempi Jussi Parviainen olisi voinut tehdä muhkean parran alla murteella murisevan Mikko Leppilammen psykopaattisen luonneroolin häijyn häiritsevänä.
Kaistapäistä henkilögalleriaakin sietäisi paremmin, jos teos olisi tunnelmiltaan täyskymppi. Härmän (2012) ei missään nimessä olisi kannattanut kurotella myös karrelle kärjistyväksi melodraamaksi, koska yksioikoiset asetelmat jättävät niin surkeasti tilaa sen kehittelylle. Kolmiodraamojen kuluneimmat kliseet näyttäytyvät korostuneen lapsellisina kovien karpaasien ylpeiden yhteenottojen pakollisena polttoaineena.
Visuaalisesti elokuvan onnistuneinta antia ovat muutamat kesäöiset panoraamat ja jylhänkomea hautajaissaattue, joka voisi olla vaikkapa jostakin äskettäin tapaturmaisesti menehtyneen Theo Angelopouloksen kyläkronikasta. Ne ovat tasapaksun televisiorutiinin lomassa ainoita, jotka laistavat lavastetun esityksen vaikutelmaa. Kokonaisuutena Härmä edustaa tympäisevää ja tarpeetonta legendalla rahastusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti