Ohjaus: Oliver Assayas
★★★☆☆
Tehostepitoisten toimintaspektaakkelien ja keskivartalon alapuolella hyörivien kohelluskomedioiden joukkoon on tänäkin suvena eksynyt sentään yksi pelkästään täysi-ikäisten ajattelulinjoille laskettu sukupolvikertomus, jonka ainoa yhteinen nimittäjä suuren rahan kassamenestyksiin on esinemaailman korostuminen.
Puheliaassa ranskalaiselokuvassa tämä ei kuitenkaan merkitse tavaran räjäyttämistä tai mitään muutakaan vahingontekoa arvoesineille, kuten amerikkalaisissa elokuvissa.
Vuonna 2008 valmistunut teos saadaan Suomen ensi-iltaan vasta nyt, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Aina yhtä kiehtovan kaksinaisessa Yhdysvalloissa kriitikkojen liitto nimesi sen ilmestymisvuoden parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi ja samaan ratkaisuun päätyivät myös New Yorkin, Los Angelesin ja Bostonin kriitikot. Tulkitsen tätä maltillisesti, sillä usein amerikkalaiset arvostavat liikaa rauhallisesti kerrottuja eurooppalaisia keskustelufilmejä, koska heillä itsellään vastaava elokuvakulttuuri on niin olematon.
Sukumatroonan omistautuminen
Kiirehtimättä kiireisiä ihmisiä kuvaava teos on muodoltaan klassisen ranskalaista elokuvaa. Aikuisten veljesten ja sisarensa nyt jo iäkäs äiti on pitänyt huolta sukulaissedän maalauksista tämän kuoleman jälkeen. Putkimiehen kanssa itse perheen perustaneen matroonan paneutunut omistautuminen taiteilijan asialle ei ole jäänyt jälkeläisiltäkään huomaamatta ja keskinäisissä puheissaan he epäilevätkin kielletyn suhteen mahdollisuutta.
Pariisin ulkopuolella vehreissä maalaismaisemissa perheen kesäiset kokoontumiset kotikartanolla ovat jo vuosia muodostaneet maailmalle lentäneen sisarusparven ainoat yhteiset hetket. Hélènen 75-vuotispäiviltä käynnistyvän tarinan runko kiertyy miltei kokonaan muutaman pitkällisen illanvieton ja arvokeskustelun ympärille, joiden aikana kukin henkilöistä saa tilaisuuden kertoa motiivinsa ja aikeensa, kuinka sukutalon seiniltä, lattioilta ja kaapeista löytyvien esineiden käy, kun äitiä ei enää ole, ja mitä he ovat suunnitelleet tulevaisuutensa varalle.
New Yorkissa designerina työskentelevä Adrienne ja Kiinaan muuttoa tekevä liikemies Jérémie ovat halukkaita muuttamaan perintönsä rahaksi, joten vain sisaruksista vanhin Frédéric toivoisi talosta ja aarteista pidettävän kiinni.
Kirkkaiden kesien haikeat muistot
Alati harvinaisemmaksi ehtyvää vanhahtavaa sivistystä huokuva kulttuurielokuva pui asenne- ja arvoilmaston muuttumista sekä perinteen katoavuutta osana sukupolvikiertoa ilman moraalilatauksia, mutta myös yleisempää globalisaatiokehitystä yhteen perheyksikköön tiivistettynä peilauksena. Tavat muuttuvat vuosikymmenten myötä, vanhan merkitys muovautuu ja lapset omaksuvat uutta kantaen kuitenkin sisällään muistoja eletystä elämästä ja kokemuksistaan.
Luopumisen haikeuteen, ehkä välttämättömyyteenkin sisäistyvä teos ymmärtää kaikkia, myös niitä, jotka luovuttavat suosiolla. Oliver Assayasin (Irma Vep, Kun kesä on ohi) kamera seuraa henkilöitä kärsivällisesti antaen tilanteiden rakentua juuri niin odottavasti kuin on tarpeen muodostaakseen kokonaisen kuvan erilaisten ihmisten vaihtelevista elämäntilanteista, joihin kukaan ulkopuolinen ei voi ottaa tuomitsevaa kantaa. Kohtaukset ovat erinomaisen luontevia. Kouluttautuneiden henkilöjen taustalla puuhastelee elokuvan viisain henkilö, taloudenhoitaja Éloïse, joka lähestyy kaikkea päättäväisen käytännönläheisellä elämänasenteella.
Ilmaisun arkisuus onkin pitkälti silmänlumetta, koska syventyvä katsoja osaa kyllä arvostaa sen hienovaraista rikkautta, juuri niin kuin Hélène ihastellessaan esineitä, jotka eivät voi rakastaa häntä takaisin. Tapahtuman tai taiteen arvo tuntuukin löytyvän itse katsomisesta ja kokemisesta.
Tuolilta elokuva ei kuitenkaan pudota. Ydinajatuksensa vielä lopussa kuin sivumennen kuiskaava Kesähetket huipentuu nuorten juhliin niin kauniisti, että jännitteiden puutteen melkein antaa anteeksi.
Puheliaassa ranskalaiselokuvassa tämä ei kuitenkaan merkitse tavaran räjäyttämistä tai mitään muutakaan vahingontekoa arvoesineille, kuten amerikkalaisissa elokuvissa.
Vuonna 2008 valmistunut teos saadaan Suomen ensi-iltaan vasta nyt, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Aina yhtä kiehtovan kaksinaisessa Yhdysvalloissa kriitikkojen liitto nimesi sen ilmestymisvuoden parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi ja samaan ratkaisuun päätyivät myös New Yorkin, Los Angelesin ja Bostonin kriitikot. Tulkitsen tätä maltillisesti, sillä usein amerikkalaiset arvostavat liikaa rauhallisesti kerrottuja eurooppalaisia keskustelufilmejä, koska heillä itsellään vastaava elokuvakulttuuri on niin olematon.
Sukumatroonan omistautuminen
Kiirehtimättä kiireisiä ihmisiä kuvaava teos on muodoltaan klassisen ranskalaista elokuvaa. Aikuisten veljesten ja sisarensa nyt jo iäkäs äiti on pitänyt huolta sukulaissedän maalauksista tämän kuoleman jälkeen. Putkimiehen kanssa itse perheen perustaneen matroonan paneutunut omistautuminen taiteilijan asialle ei ole jäänyt jälkeläisiltäkään huomaamatta ja keskinäisissä puheissaan he epäilevätkin kielletyn suhteen mahdollisuutta.
Pariisin ulkopuolella vehreissä maalaismaisemissa perheen kesäiset kokoontumiset kotikartanolla ovat jo vuosia muodostaneet maailmalle lentäneen sisarusparven ainoat yhteiset hetket. Hélènen 75-vuotispäiviltä käynnistyvän tarinan runko kiertyy miltei kokonaan muutaman pitkällisen illanvieton ja arvokeskustelun ympärille, joiden aikana kukin henkilöistä saa tilaisuuden kertoa motiivinsa ja aikeensa, kuinka sukutalon seiniltä, lattioilta ja kaapeista löytyvien esineiden käy, kun äitiä ei enää ole, ja mitä he ovat suunnitelleet tulevaisuutensa varalle.
New Yorkissa designerina työskentelevä Adrienne ja Kiinaan muuttoa tekevä liikemies Jérémie ovat halukkaita muuttamaan perintönsä rahaksi, joten vain sisaruksista vanhin Frédéric toivoisi talosta ja aarteista pidettävän kiinni.
Kirkkaiden kesien haikeat muistot
Alati harvinaisemmaksi ehtyvää vanhahtavaa sivistystä huokuva kulttuurielokuva pui asenne- ja arvoilmaston muuttumista sekä perinteen katoavuutta osana sukupolvikiertoa ilman moraalilatauksia, mutta myös yleisempää globalisaatiokehitystä yhteen perheyksikköön tiivistettynä peilauksena. Tavat muuttuvat vuosikymmenten myötä, vanhan merkitys muovautuu ja lapset omaksuvat uutta kantaen kuitenkin sisällään muistoja eletystä elämästä ja kokemuksistaan.
Luopumisen haikeuteen, ehkä välttämättömyyteenkin sisäistyvä teos ymmärtää kaikkia, myös niitä, jotka luovuttavat suosiolla. Oliver Assayasin (Irma Vep, Kun kesä on ohi) kamera seuraa henkilöitä kärsivällisesti antaen tilanteiden rakentua juuri niin odottavasti kuin on tarpeen muodostaakseen kokonaisen kuvan erilaisten ihmisten vaihtelevista elämäntilanteista, joihin kukaan ulkopuolinen ei voi ottaa tuomitsevaa kantaa. Kohtaukset ovat erinomaisen luontevia. Kouluttautuneiden henkilöjen taustalla puuhastelee elokuvan viisain henkilö, taloudenhoitaja Éloïse, joka lähestyy kaikkea päättäväisen käytännönläheisellä elämänasenteella.
Ilmaisun arkisuus onkin pitkälti silmänlumetta, koska syventyvä katsoja osaa kyllä arvostaa sen hienovaraista rikkautta, juuri niin kuin Hélène ihastellessaan esineitä, jotka eivät voi rakastaa häntä takaisin. Tapahtuman tai taiteen arvo tuntuukin löytyvän itse katsomisesta ja kokemisesta.
Tuolilta elokuva ei kuitenkaan pudota. Ydinajatuksensa vielä lopussa kuin sivumennen kuiskaava Kesähetket huipentuu nuorten juhliin niin kauniisti, että jännitteiden puutteen melkein antaa anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti