Moneyball (2011)

Ohjaus: Bennett Miller

★★★☆☆

Valmennuksen merkitys täysammattilaisuutta kysyvissä maailmanlaajuisissa palloilulajeissa on kiivaita tunteita nostattava kysymys, koska yhdet näkevät sen olevan ennen kaikkea yksilöistä koostuvan ryhmän joukkuehengen nostamista, kun taas toiset alleviivaavat pelifilosofisempaa taktiikan laatimista, jota ilman huipputaitavatkaan pelaajat eivät voisi yhdessä menestyä.

Mustavalkoinen rajanveto on toisinaan julmaa. Elokuvataiteessa tilannetta voi kenties verrata auteur-teorioiden kannattajien ja kollektiivisemman työn puolesta vannovien välisiin uskomuseroihin tekijyydestä. Amerikkalaisen kulttuurin vaatimus sankaruudesta korostaa joka tapauksessa nokkimisjärjestyksen huipulla keikkuvien suurta tehtävää, jossa menestyminen on kultaakin kalliimpaa ja häviäminen häpeällisen epäonnistuminen merkki.

Sotaisaa termistöä viljelevän valtakunnan lukemattomat tabut väkivallasta suosittujen lajien doping-ongelmaan jäävät itseään toistavien haastattelujen ja otteluraporttien varjoon. Niinpä jokainen elokuva, joka edes jotenkin tarjoaa poikkeavaa näkökulmaa pintaviihteen kruununjalokiveen, herättää varovaista kiinnostusta.

Ajattelun vallankumous

Urheilun kuten lajityypinkin reunaehdot voittojen ja tappioiden välttämättömyydestä asettavat kuitenkin selvät rajat myös Bennett Millerin muutoin kunnialliselle ohjaukselle. Se kertoo pelaajien uudenlaisesta tilastoarvioinnista kiinnostuneen baseball-joukkueen toimitusjohtajan Billy Beanen yrityksestä nostaa heittopussi hänniltä huipulle kovimpia vastustajiaan pienemmällä budjetilla. Vaikkei siinäkään sivuta ammattilaiskenttien kipeimpiä kysymyksiä, voi Hollywoodin eturivin käsikirjoittajien Steven Zailianin ja Aaron Sorkinin sovitusta kiitellä monista ratkaisuistaan.

Ohjaajana Miller ottaa tosissaan fiktion mahdottomuuden jäljitellä peliä uskottavasti hyödyntäen mieluummin arkistodokumenttia ja siirtäen kamppailun draaman areenoilta kulisseihin. Näin koko asetelma muuttuu kerralla elokuvantekijöitä suosivammaksi.

Elokuvan pohjana on vuosituhannen alun tositapauksesta ammentava Michael Lewisin baseball-opus, jota on kiitelty yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi urheilukirjaksi. Se pui oaklandilaisen provinssiseuran alennustilaa pettymykseen päättyneen kauden jälkeen, kun se taas kerran joutuu luovuttamaan tähtensä kilpailijoilleen paksumman tilipussin perässä.

Managerin tutustuminen toisen joukkueen palveluksessa olevaan nuoreen Yale-analyytikkoon mullistaa tulevan sesongin suunnitelmat. Tämän pestattuaan hän viittaa kintaalla mälliä pureskelevien veteraanikykyjenetsijöiden viisauksille kuunnellen mieluummin rinkiin kuulumattoman tilastonikkarin oivalluksia. Yhtäkkiä joukkueeseen marssii halpa joukko muitten joukkueitten hylkimiä luusereita, jotka ovat valehtelemattomien lukujen valossa aliarvostettuja.

Rohkeus ajattelun vallankumoukseen ja sitkeys sen käytännön toteuttamiseen kiteytyy siis filmiversion johtoajatukseksi.

Sankareita ja pyhimyksiä

Tästä eteenpäin Moneyball (2011) muuttuu perinteisemmäksi lajityyppinsä edustajaksi Brad Pittin bravuurien myötä, kun toimitusjohtajan on ensin voitettava joukkueen sisäinen luottamus puolelleen saadakseen ryhmän sitten uskomaan itseensä. Henkien taisto kulminoituu yhteenotoissa periaatteesta muutosta torjuvan päävalmentajan (Philip Seymour Hoffman) kanssa. Henkilöistä kiehtovimmaksi nousee kuitenkin Jonah Hillin numeronero, epäliikunnallinen hiirulaistyyppi, joka lyö pelianalyysissä muille luuta kurkkuun.

Ollakseen amerikkalainen urheiluelokuva Moneyball kuluttaa kestostaan melko vähän menestyksen huumaan. Sitä edeltävä työn nurja puoli, raskas harjoittelu, turhauttavat tappiot sekä puku- ja toimistohuoneiden hiostava apatia haukkaavat sen kakusta, ja hyvä niin. Toisaalta teoksen voimakas suuntautuminen johtoportaaseen voi antaa väärää kuvaa kentällä lopulta ratkaistavista otteluista.

Aina vastaan tulevaa kysymystä sankareista ja pyhimyksistä ohjaaja Miller välttelee sen minkä kuuluisan pääosanäyttelijänsä maneereilta pystyy. Hahmon kaatunutta avioliittoa ja isyyttä sivutaan liian köykäisesti, jotta siitä pystyisi päättelemään paljoakaan tosielämän esikuvan oikeasta siviilipersoonasta.