Polisse (2011)

Ohjaus: Mainwenn (Le Besco)

★★★★☆

Jostain syystä elokuvantekijät ovat luovuttaneet avaimet todenmakuisten poliisikuvausten valmistamiseen televisiotuottajille. Kenties amerikkalaisten taloudellinen ylivalta on masentanut eurooppalaiset poteroihinsa märehtimään budjettiensa suhteellista pienuutta.

Tämänkaltaisessa päättelyssä, mikäli kyse on siitä, unohtuu juuri tärkein osa kuviosta, se ettei valveutunut katsoja halua korvata laatua määrällä, jos sellaista ylellisyyttä hänelle vain suodaan. Jenkit tahtovat paisuttaa rikosfilminsä kohtaukset yli äyräiden sankarillisiin yksilösuorituksiin, räjähtäviin tulitaisteluihin ja jyrkkiin moralisointeihin. Pelkästään näitä välttelemällä ja tiukasti naturalismissa pitäytymällä saa monin verroin uskottavampaa jälkeä kuluttavan poliisinammatin arkipäivästä. Rahan sijasta tarvittaisiin siis enemmän paneutumista, taustatyötä ja kunnianhimoa.

Nuoren ranskattaren Mainwenn Le Bescon, taiteilijanimeltään pelkkä Maiwenn, kiihkeä korttelikuvaus nappasi viime keväänä Cannesin elokuvajuhlilta kolmospalkinnon Prix du juryn. Kohumaineesta Luc Bessonin entisenä tyttöystävänä, tuolloin reilusti yli kolmekymppiselle ohjaajalle vain 17-vuotiaana tyttären synnyttäneenä lapsimorsiamena tuskin oli haittaa ainakaan näkyvyyden hankkimisessa.

Tämä sanottuna Polisse (2011) on kuitenkin täysin omillaan toimiva teos, tekijänsä kolmas pitkä näytelmäelokuva.

Pedofiilejä ja pahoinpitelijöitä

Virkavallan erikoisyksiköstä kertova ohjaus on varmasti kaikkien aikojen realistisin fiktioelokuva poliisin lastensuojelutyöstä. Sen intensiivinen kerronta vuolaine vuoropuheluineen, vaihtuvine henkilöineen ja tulkintahorisontteineen yhdistää sen jännittävällä tavalla viime viikolla ensi-iltansa saaneeseen iranilaiseen Berliinin Kultaisen karhun voittajaan Nader ja Simin: Ero (2011). Nämä ihmistä sydämeen ja maailmaa ytimeen katsovat teokset voivat kieliä yleisemminkin kasvaneesta kiinnostuksesta miettiä muutakin kuin amerikkalaisen kiiltokuvaviihteen pintaa.

Tehtävä pariisilaisessa poliisiyksikössä kysyy ennen kaikkea henkistä kanttia. Ryhmädynamiikka ja vaativien tapausten selvittely puoltavat toisaalta itsepäisiä poikkeusyksilöitä, toisaalta hyytävää mustaa huumoria. Insesti, pedofilia ja pahoinpitelyt eivät kuitenkaan ole leikin asia työpaikalla eikä kotona, missä raadollisten päivien, viikkojen ja kuukausien jäljet viimeistään tulevat paikattaviksi.

Tunteiden jäädyttäminen välttämättömänä selviytymiskeinona jättää puolisot turhautumaan katkerina sivuun, ehkä kokeilemaan onneaan muualla. Katkenneita ihmissuhteita paikataan siten kuin kyetään. Työtoveri ymmärtää parhaiten ammattia ja sen vaatimuksia, mutta on myös ensimmäinen purkautumisen kohde.

Mainwenn itse on ottanut aluksi vähän irralliselta vaikuttavan roolin sisäministeriöstä yksikköön määrättynä, minänsä paksujen sankojen ja hiljaisen kuoren taakse kätkevänä valokuvaajana. Myöhemmin hahmoa tulkitsee sisäistyneemmin ulkopuolisen tuomana siviilin näkökulmana porukan sisäiseen kemiaan ja työskentelytapoihin. Mikä on vierasta ja vaarallistakin alussa, voi tuntua houkuttelevalta lopussa.

Kukaan ei ole koskematon

Polisse perustuu aiheen parissa pitkään ennen kuvausten alkua pakertaneen ohjaajan tietoonsa onkimiin tositapauksiin, jotka todistavat ettei pahuus kysy ikää, uskontoa, sukupuolta tai sosiaaliluokkaa. Epäillyistä yhdet laulavat heti syyllisyyttään oikein ymmärtämättäkään, toiset kiistävät kaiken ja kolmannet jopa pöyhkeilevät rikoksillaan.

Saastassa polviaan myöten kahlaavista kukaan ei voi säilyttää ikuisesti viattomuuttaan, koskemattomuuttaan tai terveyttään. Kipeää teemaa kuvataan kiitettävän monisyisesti ja herpaantumattomasti.

Ilmaisussa Mainwennilla on vielä kehittymisen varaa, sillä lähi- ja puolilähikuvien runsaus käy valkokankaalla toisinaan raskaaksi. Toisaalta erityisesti lopetus on mykistävä montaasi kolikon kääntöpuolista, toivon kipinästä ja selviytymisen mahdottomuudesta, sekä merkki sisällön perinpohjaisesta haltuun ottamisesta.