J. Edgar (2011)

Ohjaus: Clint Eastwood

★★★☆☆

Jenkkihistorian myytit ja miehet tarjoavat legendoista ammentavalle elokuvateollisuudelle aineistoa hamaan tulevaisuuteen saakka, mutta liian harvoissa sikäläisissä teoksissa tohditaan tonkia kolikon kääntöpuolta virallisen totuuden takaa.

Yhdysvaltain politiikassa isänmaallisuus, uskonto ja sankaruus yhdistyvät pönkittämään isännän oikeutta torua langenneita ja johtaa harhautuneita. Hollywoodin osuutta yleisten asenteiden muovaamisessa hallitsemisen ideologialle sopivammaksi ei aina osata tai haluta ymmärtää. Minusta harmittoman viihteen ajatus on yhtä absurdi kuin väite kontrolloidusta väkivallasta.

Kahdeksankymppinen Clint Eastwood on ottanut vanhetessaan hiljalleen etäisyyttä varhaisuransa saastaa siivoaviin vanhatestamentillisiin rankaisijoihin, ja hänen omissa ohjauksissaan näkee entistä useammin epäilyjä aseiden, sodan ja tappelujen tarpeellisuudesta.

Parin oudomman harha-askeleen jälkeen hän palaa uusimmassa teoksessaan Amerikan poliittiseen lähihistoriaan ja sen merkkihenkilöistä yhteen eniten eri yhteyksissä elokuvassa sivuttuun, mutta vähiten suoraan käsiteltyyn. Päähenkilön privaattielämää koskevat, ilmeisesti edelleen osin vahvistamattomat juorut ovat saattaneet olla yksi este kokoavalle luonnekuvalle.

Eastwoodille tyypillistä omapäisen erakon karskia muotokuvaa täydentää julkinen kamppailu organisatorisesta kehityksestä, turvallisuuspoliisin muuttumisesta osavaltioiden rajat rikkovaksi tutkimusvirastoksi, FBI:ksi. J. Edgar Hoover oli sen tosiasiallinen luoja ja johtaja peräti viidenkymmenen vuoden ajan aina 1920-luvun alusta kuolemaansa saakka. Hänen vaatimuksiensa ja meriittiensä ydintä olivat toimivaltuuksien ja arkistointijärjestelmien laajentaminen sekä kontrollin keskittäminen oikeusministeriöön ja -ministerille, jolle hän ainoastaan oli tilivelvollinen.

Muutokset palvelivat rikollisuuden torjunnan lisäksi häikäilemättömän Hooverin muukalaiskammoa ja vihanlietsontaa, jossa vihollisia olivat vuoroin natsit, kommunistit ja kansalaisaktivistit.

Suljettujen ovien takana

Kahdeksan presidentin valtakautta todistaneen miehen vakoilemat tiedot silmäätekevistä ovat silti vain osa komeanpönäkästi kuvattua epookkia, joka historiallisen tasonsa takana hahmottaa pohjimmiltaan yksinäisen ihmisen sisäistä ristivetoa. Eastwood tulkitsee dominoivan äidin helmoissa vielä aikuisenakin pysytellyttä päähenkilöä melkein freudilaisittain. Piilevä homoseksuaalisuus ihmisvainojen aikana niitä johtavassa virassa ei kannusta tätä kaapista tuloon vaan vanhempansa vaatteisiin – siinä ehkä kuuluisin Hooveria koskeva huhu, jolla elokuva ei kuitenkaan liioittele.

Suuren osan aikuisikää kestänyt työsuhde lähimmäksi apulaisekseen palkkaamaansa agenttiin merkitsee molemmille paljon enemmän kuin ystävyyttä. Ympäristön nuhtelevat odotukset ja kiellot pitävät kaksikon kurissa, joten tästä sieluntuskasta homojen oikeuksien puolesta haastatteluissaankin puhunut macho-ohjaaja patetisoi ohjaustyönsä intiimiä traagisuutta. Hellyyden- ja etenkin huomionkipeys on helppo uskoa itsekkäästä ihmisestä.

Paksuissa maskeissa

Leonardo DiCaprio ärjyy pyylevän vyötärölinjan ja kaksoisleuan alla. Paksu maskinsa on epäilemättä markkinoiden parasta laatua, mutta poikamaisen tähden piirteet hylkivät vanhan miehen rapistuneisuutta. Toisaalta ristiriita lapsenkasvoisessa näyttelijässä tukee kaksoishahmotusta pyrkyrimäisestä "patriootista", joka on tiukan paikan tullen miestensä selän taakse jättäytyvä jänishousu ja otsikot itseensä ohjaava opportunisti. Tapausesimerkkeinä teos hyödyntää taiten Charles Lindbergin lapsen kaappausta ja John Dillingerin tavoittamista.

Clint Eastwood on vanhanaikainen Hollywood-kertoja hyvässä ja pahassa. Tyylin etuihin kuuluvat verkkainen kameratyö ja kypsä ihmistuntemus, haittoihin taas muistelmakronikan raskaahko muoto ja soutu.

J. Edgar (2011) tähtää sisällössään tavanomaista korkeammalle ruotiessaan vallanjanoista ja-täyteistä itsepetosta prameassa potretissaan, jossa valot ja varjot sulautuvat toisiinsa kuten päähenkilönsä kuvitelmat totuuksiin. Väärää rahaa takonut Hoover oli yhtäaikaa sekä imagonsa vanki että vartija.