Varasto (2011)

Ohjaus: Taru Mäkelä

★★☆☆☆

Usein härskinbrutaali, mutta myös piilohumaani satiirikko Arto Salminen menehtyi 46-vuotiaana sairaskohtaukseen kansallisen läpimurron kynnyksellä. Duunariasiaan kuin lööppijulkisuuden ilmiöihinkin iskevässä, kuusi romaania käsittävässä tuotannossa Varasto ilmestyi toisena.

Salminen ehätti sovittaa sen Kansallisteatteriin vain vuotta ennen kuolemaansa. Romaani sopii erityisen hyvin lavalle, koska sen tapahtumat voi kiteyttää muutamaan kolkkoon tilaan.

Elokuvassa tilanne on hiukan toinen, ja toteutus muistuttaakin erehdyttävästi filmattua teatteria; Paikoin jopa tahallisen tuntuisesti, koska henkilöt kokevat tarvetta vetää rooleja. Pääosa juonesta sijoittuu maalikaupan alakertaan, missä suutaan soittavat hanslankarit purkavat paineitaan.

Varastomies Rousku on jo jumissa huonopalkkaisessa työssä ja pian myös suhteessa asiakaspuolella häärivään Karitaan. Kapina pomottelua vastaan on tikan paiskomista, maalipurkkien lävistämistä ja firman tavaran varastamista. Hävikistä tuskaileville esimiehilleen ja hermokimpulle kollegalleen ketku teeskentelee tietämätöntä, mutta perheestä haaveileva suttura nappaa pyristelevän kalan koukkuun.

Kuvaannollisesti henkilöt vetävät lyhintä tikkua siitä, kuka maksaa laskun. Vaaran vyöhykkeellä ovat marisijat, jotka eivät tunnista peliä. Salmisen luonnekuvat on tuotu pääosin onnistuneesti elokuvaan, josta kuitenkin puuttuu osa kirjan armottomasta, ivallisesti turhautuneesta yhteiskuntanäkemyksestä. Sen mukaan välttämätön vilunkipeli on duunareiden kurjistumiskamppailussa yhtä looginen seuraus kuin murha on bisneksen jatke Chaplinin Ritari Siniparralle. Näin on asian pakko olla, kun kerran työmiehen taivaassakin siintävät vain näppylähanskan tuhannet tähdet.

Virkistävän suorapuheisessa komediassa erityisesti Kari-Pekka Toivonen jaMinttu Mustakallio tyypittelevät lajin hengessä maukkaasti, maalaamatta Rouskun kaarta kovanaamasta kunnolliseksi ja Karitan vampista vaimokkeeksi liian sentimentaaliseksi. Ohjaaja Taru Mäkelä on kuitenkin kehitellyt filmille romaanista poikkeavan lopun, joka on minusta vähemmän onnistunut. Hän onkin lehtihaastattelussa myöntänyt, ettei satiirin katkaiseva terä syntynyt niinkään tarinan tarpeesta kuin omasta elämäntilanteesta.