Ohjaus: William Friedkin
★★★★☆
William Friedkinin ohjaamaa kauhuelokuvan klassikkoa on sorvailtu uuteen uskoon tälläkin vuosikymmenellä. Suoraviivainen suomalainen viihdenikkari Renny Harlin viimeisteli ajassa taakse tiirailevan esiosan Manaaja - Alku (2005) esityskuntoon tuottajien annettua potkut vaikeaselkoiselle kalvinistille Paul Schraderille.
Friedkin itse työsti markkinoille yksitoista minuuttia alkuperäistä Manaajaa (1973) pidemmän ohjaajan version (2000) paholaisen pauloihin joutuneesta tyttölapsesta. Sen lisäyksistä kuuluisin on riivaajan valtaaman ruumiin hämähäkkikävely portaikossa, mitä nyt näytettävässä äänenlaadultaan kelvottomassa kopiossa ei siis ole.
Kauhuelokuvan viimeisin loiston kausi ulottuu Friedkinin merkkiteoksesta Nicolas Roegin Kauhunkierteen (1973) ja Brian De Palman Carrien (1976) kautta Stanley Kubrickin Hohtoon (1980). Lajiin ei vielä tuolloin suhtauduttu noviisien näyteikkunana tai jämäohjaajien kaatopaikkana, vaan tinkimättömien taiteilijoiden luovana mahdollisuutena.
Keskittymishäiriöisestä nykykatsojasta William Peter Blattyn romaanista muokattu elokuvakäsikirjoitus tuntuu varmaankin tolkuttoman pitkäveteiseltä. Siinä kullekin henkilöhahmolle rakennetaan vankka sosiaalinen tausta kuin jossakin oikeassa elokuvassa (!) eikä ohjaaja turvaudu ilmaisussaan kauhuelokuvan helppoihin väristyksiin. Sille tekijät eivät voi mitään, että yleisö on myöhemmin totutettu paljon räväkämpään tyyliin.
Yksinhuoltajaäidin tyttären arvaamattomalle käyttäytymiselle etsitään ensin fysiologista ja psykologista selitystä lääketieteen tarjoamista vastauksista, mutta viimein perheen ympärillä hääräävien instituutioiden on hyväksyttävä lasta kohdannut riiviö ja kutsuttava paikalle loitsuihin erikoistunut iäkäs pappi (tuolloin vasta 44-vuotias Max von Sydow).
Manaaja hätkähdyttää tänäänkin kahdella tavalla. Lapsipaholaisen teema on edelleen tuore ja teoksen viesti yhteiskunnan tukipilarien kyvyttömyydestä vastata saatanan sanaan vetää hiljaiseksi.
Kauhuelokuvan viimeisin loiston kausi ulottuu Friedkinin merkkiteoksesta Nicolas Roegin Kauhunkierteen (1973) ja Brian De Palman Carrien (1976) kautta Stanley Kubrickin Hohtoon (1980). Lajiin ei vielä tuolloin suhtauduttu noviisien näyteikkunana tai jämäohjaajien kaatopaikkana, vaan tinkimättömien taiteilijoiden luovana mahdollisuutena.
Keskittymishäiriöisestä nykykatsojasta William Peter Blattyn romaanista muokattu elokuvakäsikirjoitus tuntuu varmaankin tolkuttoman pitkäveteiseltä. Siinä kullekin henkilöhahmolle rakennetaan vankka sosiaalinen tausta kuin jossakin oikeassa elokuvassa (!) eikä ohjaaja turvaudu ilmaisussaan kauhuelokuvan helppoihin väristyksiin. Sille tekijät eivät voi mitään, että yleisö on myöhemmin totutettu paljon räväkämpään tyyliin.
Yksinhuoltajaäidin tyttären arvaamattomalle käyttäytymiselle etsitään ensin fysiologista ja psykologista selitystä lääketieteen tarjoamista vastauksista, mutta viimein perheen ympärillä hääräävien instituutioiden on hyväksyttävä lasta kohdannut riiviö ja kutsuttava paikalle loitsuihin erikoistunut iäkäs pappi (tuolloin vasta 44-vuotias Max von Sydow).
Manaaja hätkähdyttää tänäänkin kahdella tavalla. Lapsipaholaisen teema on edelleen tuore ja teoksen viesti yhteiskunnan tukipilarien kyvyttömyydestä vastata saatanan sanaan vetää hiljaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti