Kotirauha (2011)

Ohjaus: Aleksi Mäkelä

★☆☆☆☆

Kun sukupolvensa myyvin kotimainen kamerankieputtaja Aleksi Mäkelä täräytti valkokankaalle Rööperin (2008) tummanpuhuvan avauskohtauksen, kiitin hengessäni huuhaalla uransa luonutta ohjaajaa siirtymisestä vakavasti otettavaksi elokuvantekijäksi.

Jakson hymytön lohduttomuus sosiaalisen asteikon pohjalle pudonneesta narkomaanista lupaili viimein sitä järisyttävää rikoselokuvaa, jonka valmistamisesta Mäkelä oli puhunut jo toista vuosikymmentä. Pudotus ja pettymys olikin melkoinen, kun luonnekuvat kulmien kovista kundeista lässähtivät ikävien tyyppien rötöstelyjä romantisoiviksi satuhahmoiksi.

Perisynneistään on hankala ellei mahdoton päästä eroon vieraammalla maaperällä, jos niitä ei ole saanut karistettua kotipesästäänkään. Nykytodellisuuden rehellinen tarkastelu, johon Mäkelä kai nyt tähtää, vaatii sosiaaliselta taustoitukselta paljon, ja tämä jos jokin ei ole hänen valttejaan.

Uudessa elokuvassa ohjaajan pahoja taipumuksia korostaa suppea näkökulma, joka ei salli porautua yhteiskunnallisista rakenteista johtuvan kollektiivisen pahoinvoinnin syihin ja seurauksiin. Viittaukset perheen ulkopuolelle jäävät televisiossa taantumasta pauhaavan uutislähetyksen kaltaisiksi reunahuomautuksiksi, ilman syvempää relevanssia.

Subjektiivisuudessaankaan teos ei uskalla tuskastua tarpeeksi ahdistavaksi, kuten Veikko Aaltosen synkkäilmeiset yksilötragediat, vaan turvautuu toistuvasti kerrontaa keventäviin sutkautuksiin. Suomalaisen miehen vinksahtaneessa ylpeydessä ei luulisi olevan mitään nauramisen aihetta, kun yksi päätyy sen seurauksena ennenaikaiseen hautaan ja toiset arkun äärelle suremaan.

Tuhlaajapoika ja aviomies

Ei olekaan vaikea huomata, miksi Marko Leinon romaani kiinnosti epäkypsiin hahmoihin eläytyvää Mäkelää, koska päähenkilön ponnistelut konkurssikypsän firmansa pelastamiseksi ja unelmiensa saavuttamiseksi tarjoavat tilaisuuksia murheella mässäilyyn ja vastoinkäymisille virnuiluun. Usein Mäkelän elokuvat kärsivät veltosta dramaturgiasta, jossa nousut ja laskut haukkovat happea yhtäläisen ponnettomina. Nyt hän koittaa värittää sinänsä selväpiirteistä juonta verevämmäksi rikkomalla tapahtumien kronologian simppelillä tavalla. Niinpä vaasalainen perheenisä kaasuttelee ensin pimeässä kohti vastaantulevaa rekkaa ja alkaa vasta sen jälkeen kulkea niiden viikkojen ja vaiheiden läpi, jotka ovat vieneet tuhlaajapojan ja aviomiehen lopullisen lähdön kynnykselle.

Näiden ääripisteiden väliin jää lainarahalla kalliita tontteja ostaneen ja niille puolivalmiiksi myymättömiä taloja rakennuttaneen persaukisen yrittäjän juoksuhaudantie kohti umpikujaa. Silti tuskin kukaan ottaa täydestä kerronnan väläyttämää vaihtoehtoa hyvinvoivan keplottelijan repsahtamisesta itsetuhoon, koska se sotii tyyppiä vastaan.

Suomalaisuuden syvään hermoon osuva epäonnistumisen pelko ei vaikuta hänen itsepetoksessaan päällimmäiseltä vaan epämääräisemmät haaveet menestymisestä isänsä tavoin. Julkisivun ylläpitämisen pakko kuittaa vaivoin syyttömien sivullisten sotkemisen valheisiin muttei enää ansan virittämistä juopolle yksinhuoltajaisälle. Viimeiseen kymmeneen minuuttiin jäävä nolostuttava tolkun tekeminen kysyykin liuskatolkulla sanallisia selityksiä ja pusertaa silti vain mahdollisimman epäuskottavan ja epäloogisen lopun.

Pelkuri onkin olosuhteiden uhri

Visuaalisella tasolla Aleksi Mäkelä on ikuinen kioskiviihteen ihailija, joka tuhlaa paukkujaan joutavanpäiväisiin pyörittelyihin, hidasteluihin ja vääristelyihin, vaikka kuvahahmotuksen rutiineissaankin olisi korjattavaa. Koko kurja tapahtumasarja pohjanmaalaisessa pikkukaupungissa kaipaisi tulkintoihinsa sivistyneempää ilmaisua ja tasalaatuisempaa näyttelijätyötä.

Kotirauhassa (2011) Mäkelä todistelee taas kerran itsekeskeistä petkuttajaa olosuhteiden uhriksi ja säälikruunun kantajaksi. Viiksekäs Samuli Edelmann tekee mielellään fyysisiä muutoksia edellyttäviä rooleja muttei tohdi madaltaa pofiiliaan suhmuroivasta veijarista pelkurimaiseen häviäjään.