Missä kuljimme kerran (2011)

Ohjaus: Peter Lindholm

★☆☆☆☆

Teatterikriitikkomme Rolf Bamberg kuvaili Kari Heiskasen dramatisoimaa näytelmää (2008) Kjell Westön Finlandia-palkitusta romaanista (2006) "torjuntavoitoksi", mutta murehti arvostelussaan, etteivät tapahtumakulkujen kaaret ja henkilögallerian laajuus tahtoneet taipua kolmituntisen esityksen raameihin Helsingin kaupunginteatterin lavalla.

Joten kuvitelkaa kestosta kolmannes pois ja kaksituntinen ruotsinkielinen näytelmäelokuva, niin kohtaatte samojen ongelmien lisäksi myös filmihahmotuksen erityispulmia.

Missä kuljimme kerran kertoo muutaman suvun ja sukupolven vaiheista viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla käyden samalla läpi maamme yhteiskunnallisia mullistuksia. Historiallista näkemystä värittää ja monesta muusta erottaa Westön romaaneille tuttu Helsinki-keskeisyys.

Olen monesti aikaisemmin korostanut, että kaikista taiteenmuodoista nimenomaan elokuva on todellisuuden jäljittelyn luonteeltaan ja vaateiltaan ehdottomin. Tällä kertaa epookki on ehkä jossakin mielessä huolellinen, mutta siinä maistuvat elokuvalle vieraat teatraalisuus ja kuvakirjamaisuus.Ja sanon suoraan: Suomessa ei kasva luontevia elokuvanäyttelijöitä joka oksalla.

Filmisovitusta seuraakin talvella kuusiosainen televisiosarja, jonka toivon kartoittavan ainakin taustat niin paljon elokuvaa laveammin, että kirjan henkilöistäkin saa taas otetta ja heidän kohtaloistaan jaksaa enemmän välittää. Mainittakoon esimerkiksi Allu Kajander, naissuhteittensa kanssa vensklaava työläisjalkapalloilija. Opuksen lukeneet voivat tietysti täydentää kuvien ja rivien välejä, mutta muille teos avautunee poukkoilevana. Mieleen tulevat Timo Koivusalon Pohjantähti-elokuvat.

Kansakunnan kohtalonvuodet

Tarinan kohtaloniskut alkavat koventua kansallistunteiden heräämisen jälkimainingeissa, kun porvari- ja proletaariluokkien aseellinen yhteentörmäys talvella 1918 heittää vauraista suomenruotsalaisista perheistä tulevat ystävykset taisteluihin, vangeiksi ja valkoisen osapuolen lahtareiksi.

Valokuvausta harrastava Eccu ei mieleltään herkempänä hyväksy teloitusten säälimättömiä muotoja, joille kaverinsa Cedi, katkeroitunut ja myöhemmin Lapuan liikkeen kyyditsijänäkin kauhua kylvävä julmuri antaa varauksettoman tukensa. Jälkimmäisen sisko Lucie on moderni kapinallinen, joka ei suostu tanssimaan veljensä pillin tai yhteiskunnan sukupuolinormien tahtiin, vaan haukkaa useammastakin kakusta. Tyttöön rakastuneen Eccun onkin harmikseen tyytyminen intohimottomaan avioliittoon toisen kanssa.

Kolmikon tavoillaan repaleinen elämä yrittää kuvastaa paitsi sisäisiä myös maassa tapahtuvia poliittisia ja asennemuutoksia muun henkilökatraan, myös punaisen Suomen, jäädessä vähemmälle huomiolle. Tämä elitistinen "valkokulma" voisi olla filmiversion vahvuus. Silti tekijöillä on vaikeuksia päästä luotauksissaan sukupolvikokemuksen syvään pohjaan, kun vuodet ja vaikeudet vilisevät silmissä.

Henkilöissä näkyvät fyysisetkään muutokset - tai muuttumattomuudet - eivät ole uskottavia, vaikka elokuva lopettaa hyvästä syystä kirjaa aikaisemmin, jo vuoteen 1941. Näitä kuten lavasteratkaisujakin rajoittavat sinänsä ymmärrettävät budjettikysymykset, mutta kankeat ja hätäisesti motivoidut siirtymät yleisestä yksityiseen ja takaisin menevät tekijöiden piikkiin.

Kulttuuriväen kuivakas teos

Kirjan ansioita lienee se, että tarinan onnellisin ja tasapainoisin ihminen on juuri sääntönsä itse laativa kokeilunhaluinen kaupunkilaisnainen Lucie, elokuvan kiehtovin persoona. Itseään kolhivat miehet hänen ympärillään kiihtyvät kalpeina ja ovat pettymystensä orjia.

Lopputulos edustaa teoriassa sellaista kaksi kertaa vuodessa kotimaisissa elokuvissa käyvän kulttuuriväen asiapitoista tarjontaa, joka kerää satatuhatta katsojia pelkästään kansallisaiheellaan. Toisaalta toteutuksen kuivakkuus, kieli ja tiedossa oleva perusteellisempi televisiosarja voivat jarruttaa kiinnostuneiden kassalle ryntäilyä.

Särkyneistä unelmista ei täsmenny yhtä purevaa ja ristiriidoissaan repivää yhteenvetoa kuin ohjaaja Peter Lindholmin edellisessä, selvästi onnistuneemmassa Westö-sovituksessa Leijat Helsingin yllä (2001).