Kovasikajuttu (2012)

Ohjaus: Jukka Kärkkäinen & JP Passi

★★★☆☆

Erityisryhmiä käsittelevissä elokuvissa sisällön valistuksellinen puoli tapaa jyrätä taiteellisen ja johtaa kiusallisiin ohjelmajulistuksiin. Sellainen on esimerkiksi vammaisten tarpeista puhuva kotimainen Vähän kunnioitusta (2010), jonka tavoite on kaunis ja hyvä, mutta tulos hymistelevien muottien mukaan nuotitettua opetusdraamaa, josta kukaan ei voi pahoittaa mieltään.

Kehitysvammaliiton ideasta tehty elokuva on vastaavalla tavalla epäonnistunut kuin useimmat muutkin "yhteistyöfilmit", siivo ja sovinnainen. Joku voi silti muistaa, että siinä kuultiin musiikkia kehitysvammaisista koostuvalta punk-yhtye Pertti Kurikan Nimipäiviltä, joka on sittemmin tehnyt levyn ja kasvattanut suosiotaan.

Toisessa ääripäässä ovat reaktioihin yllyttävät provokaatiot, joista ovat herkkiä loukkaantumaan ihan muut kuin asianosaiset. Tähän suoneen iski esimerkiksi Lars von Trierin Idiootit (1998), jossa terveet henkilöt teeskentelevät vammaisia.

Toista maata

Mainitusta bändistä kertova Kovasikajuttu (2012) ottaa vammaiset yksilöinä eikä politiikan välineinä, mikä erottaa sen verrokeistaan. Se täyttää myös asennetta kuuluttavan nimensä luomat odotukset hienosti olemalla suora ja "väärä"oppinen.

Kutsuessani teosta epävalistuselokuvaksi en tahdo silti väittää, etteikö siitä saata sivistyäkin vaikkapa kehitysvammaisten seksuaalisuudesta, mutta pääasia on omilla ehdoillaan esiintyvä soittonelikko. Heidän henkilökohtaisensa ei ole yleistä vaan henkilökohtaista, ja tämä ero on dokumentissa tärkeä. Kari, Pertti, Sami ja Toni julistavat kyllä lauluissaankin vammaisasiaa, mutta kehottavat lopettamaan lässytyksen.

Esikoisjulkaisun tekoa haittaavat hankaavat henkilökemiat, kuten kaikilla muillakin yhtyeillä. Levyntekoprosessin lomassa kulkee jokapäiväinen arki, jossa on hyvät ja huonot puolensa. Parasta on kun seitsemäntuumainen vinyylikiekko lopulta valmistuu ja porukka pääsee kiertueelle. Remuhenkiset lavavedot ovatkin oma lukunsa. En ihmettele lainkaan niiden keräämää mainetta parin viime vuoden aikana.

Elokuva on oikealla tavalla roisi ja kuitenkin hienotunteinen. Äkisti nousevissa tunnemyrskyissä säntäillään ympäriinsä ja ollaan uhmakkaita – miksi sitä ei voisi näyttää? Seuraavassa kuvassa kiukkupussi saa itse kertoa, mistä sappi kiehui. Kylmäpäisellä managerilla on homma hallussa.

Ohjaajien Jukka Kärkkäisen ja JP Passin edellinen oli paljon kehuja saanut kollaasidokumentti Kansakunnan olohuone (2009). He pääsevät vähän huomiota muussa mediassa saavien kohteittensa lähelle ja ovat eräänlaisten unohdettujen asialla.