Syvänsininen meri (2011)

Ohjaus: Terence Davies

★★★☆☆

Samaan englantilaisohjaajien sukupolveen ja tinkimättömään tekijäkaartiin jo edesmenneen Derek Jarmanin, Sally Potterin, Peter Greenawayn ja Mike Leigh´n kanssa lukeutuva Terence Davies on valmistanut pitkiä elokuvia harvakseltaan ja pieteetillä, vastustaen siis myös teoillaan alan amerikkalaistumista, jota hän on sanallisesti arvostellut haastatteluissaan.

Hänen omat teoksensa ovat perin juurin brittiläisiä, uudemmat sivistyneen yläluokan elämää tarkastelevia tapainkuvauksia. Neljännesvuosisadan aikana syntyneet viisi elokuvaa sijoittuvat menneeseen, mutteivät pumppaa halvan nostalgian kaivosta lipevää sentimentaalisuutta, jossa aika kultaa muistot ja hälventää virheet. Luultavasti siksi hänen on ollut vaikeuksia löytää rahoitusta kaupallisuutta vältteleville ohjauksilleen.

Vahvasti omaelämäkerrallisten avausten jälkeen hän tarttui uuden vuosituhannen alussa Edith Whartonin romaaniin viktoriaanisessa Englannissa rakkautensa vuoksi uhrautuvasta ja kärsimään joutuvasta naisesta elokuvassa Sydän vieraassa talossa (2000), jossa tämän sosiaalisen nousun katkaisevat epäonniset ja harhaanjohdetut ratkaisut rahan turmeleman rakkauden rintamalla. Paljolti samankaltaisesta päähenkilöstä ja teemasta kertoo myös Daviesin uutuus yli kymmenen vuoden ohjaustauon jälkeen.

Vanhanaikainen epookki

Kyse on jälleen varmasti vanhanaikaisesta, tietoisen hienostuneesta ja omalla vääjäämättömyydellään kehittyvästä melodraamasta, jossa hillityn ulkokuoren alla kuohuvat primitiiviset vaistot ja äärimmäiset tunteet. Davies kuuluu elokuvantekijänä sen polven ja tyylin tekijöihin, jotka eivät hätkähdä tarinan tiettyä asetelmallisuutta, kirjallista pohjaa ja teatraalisuutta, vaan uskaltavat porautua niiden vahvuuksiin niin epookissa kuin interiöörin ja atmosfäärin täyteläisyydessäkin.

Näiltä osin teoksessa ei olekaan juuri moitteen sijaa, kun huolellinen britti hioo tulokulmaansa sodanjälkeisessä Lontoossa käynnistyvään kolmiodraamaan, jonka osapuolia ovat iäkäs tuomari ja hänen nuorempi vaimonsa sekä taisteluista kotiutunut entinen ilmavoimien lentäjä.

Tapahtumapaikkoja teoksessa on yhtä niukalti kuin henkilöitä, muutama tupakansavuinen kuppila, tunkkainen asunto ja talonedus. Näissä pitäytymällä Davies kumartaa tarinan alkuperälle, ainakin Lontoossa viime vuosina huudossa olleen Terrence Ratiganin näytelmälle. Usein Ratiganin tekstien punaisena lankana keritään riipaisevaa elämänvalhetta, jolle pettymyksistä katkeroituneet ihmiset ovat antautuneet.

Haaveiden kohtaamattomuus

Syvänsinisessä meressä (2011) sopivaan liittoon suostunut vaimo heittäytyy vieraaseen vuoteeseen palavasta rakkaudesta ja intohimosta, jota järkiliitto hyvään mieheen ei kyennyt tarjoamaan. Sodan kauhujen jälkeiseen arkeen sopeutumattomalle lentäjälle suhde on silti vain vastaava pakopaikka kuin tuoppiin hukutetut tunnit pubien hämärässä. Tuomari ei puolestaan viisaudestaan huolimatta hyväksy avioeroa vaan asettuu poikkiteloin tulisen romanssin tielle.

Osapuolten välille jännittyy murheista suurin, vastarakkauden puute ja haaveitten kohtaamattomuus, kun kellään ei ole kykyä valita järkevämmin tai toisin. Siinä on elokuvan oikea tarina, tragedia, siinä on sen ydin. Oman säväyksensä tulkintoihin antaa naispääosaan kiinnitetty Rachel Weisz, omasta avioliitostaan ohjaaja Darren Aronofskyyn Bond-tähti Daniel Craigin syliin julkisen kohun saattelemana irtautunut brittinäyttelijä.

Eleginen loppu

Lopputuloksesta ei siltikään täysin välity henkilöiden kokemat kuohut vastoinkäymisten tiellä tai syvemmät motiivit, kun he tieten ja tahtomattaan tukahduttavat toisiaan. Voi olla, ettei Terence Daviesin haikeaan molliin viritetty taajuus aivan vastaa näytelmäkirjailijan tarkoitusta tai sitten sovitteleva sävy tuntuu muutoin paikkaansa kuulumattomalta kivuliaiden avohaavojen paikkailussa. Yhtä kaikki, yhtälössä suhteen setviminen ei jätä sijaa luokkayhteiskunnan kuin sukupuoliasetelmankaan ruotimiselle, mikä heikentää selvästi teoksen kantavuutta.

Vasta viimeisessä kuvassa ohjaaja mitä ilmeisemmin haluaa rinnastaa haavoittuneiden henkilöittensä mielenmaiseman tuhojaan paikkailevan mutta niitä edelleen avoimesti näyttävän kansakunnan laajempaan tilaan. Mikä ennen oli suurta, varmaa ja kaunista, on enää rikki revittyä. Elegia muttei ilman toivoa.