Men In Black 3 (2012)

Ohjaus: Barry Sonnenfeld

★☆☆☆☆

Nokkelasti lajityyppejä ja viihde-elokuvan takavuosien suosikkeja yhdistelevä Men In Black (1997) oli ilmestymisvuotensa yllätyshitti, koomisilla kevennyksillä ja omalaatuisilla hahmoilla tieteiscampia seikkailufantasiaan pujotteleva rento salaliittofarssi, joka ei mustaan pukeutuvista päähenkilöistään ja heidän vakavista ilmeistään huolimatta ota itseään turhan tosissaan.

Erikoisyksikössä palvelevan agenttikaksikon tehtävänä on valvoa maanpäällistä avaruusolentojen toimintaa, jonka olemassaolosta tai runsaudesta tavallisilla kansalaisilla ei ole tietoakaan.

Suulaaksi toimintaelokuvien tähdeksi vasta nousseen, televisiokoomikkona läpilyöneen Will Smithin rinnalle lyöty puunaama Tommy Lee Jones oli silti elokuvan verbaalitulituksen keskipiste ja primus motor, totisilla tokaisuillaan kohtausten rytmin saneleva uurteikas viivasuu. Pakollinen jatko-osa menestykselle ilmestyi vasta viisi vuotta myöhemmin yhtenä surullisena esimerkkinä niitten epäonnisuudesta, vaikka seuraajan taloudellinen tuotto ylittikin ensimmäisen.

Paluu tulevaisuuteen

Kun myöhäissyntyinen kolmas osa saapuu teattereihin nyt, viisitoista vuotta avauksesta, tuskin kukaan odottaa siltä ihmeitä. En silti olisi uskonut ihan näin vaisunlaiskaa suuntaa ideansa tyhjään niistäneeltä tekijätiimiltä, jonka kyynisenä motiivina haisee vain laskelmoitu rahastus.

Puikoissa on edelleen pornoelokuvista Coenin veljesten kuvaajaksi ponkaissut ja oman ohjaajanuransa 1990-luvun alussa käynnistänyt Barry Sonnenfeld, jolle on viime vuosina löytynyt töitä enää pienemmän ruudun puolelta. Hänelle Men In Black 3 (2012) on tietysti lottovoitto, johon tarttumista on turha moralisoida määräänsä enempää.

Kuvalliselle keikaroinnille perso Sonnenfeld taitaa tyylilajin temput tyydyttävästi, siitä ei ole kysymys. Ongelma on lukemattomista aikamatkailujutuista anastettu tusinatarina, jota on ollut sorvaamassa neljä käsikirjoittajaa.

Heidän parhaansa riittää galaksivankilasta karanneen muukalaisen maailmanvalloitusyritykseen ja vanhemman agentin menehtymiseen, joita nuoremman on hypättävä ajassa estämään aina 1960-luvun loppuun asti.

Oudossa ympäristössä tielle osuu vieras vastakulttuuri, pitkätukkaisia hippejä, joista Andy Warholkaan ei erota sukupuolta. Hautausurakoitsijoilta näyttävien sankarien luulisi aiheuttavan monenlaista hämminkiä historian hämyssä, mutta hampaattomien viihdemaakarien pilkkakirveestä ei ole halkaisemaan rasistisen maan halkoa. Ajanvieteteollisuuden rajat tulevat siis nopeasti vastaan sekä seksin että väkivallan käsittelyssä.

Ei silmää sentimentaalisuudelle

Elokuvalle välttämätön Tommy Lee Jones on hoksannut rajata oman osallistumisensa pieneen sivurooliin ja isoon palkkashekkiin. Teos täyttää arpinaaman murjaisujen aukkoa yllättävällä ja tuimien äijien pirtaan sopimattomalla sentimentaalisuudella. Seksifilmejä sorvanneella Barry Sonnenfeldilla ei yksinkertaisesti ole silmää miesten väliselle ystävyydelle, joten jäljelle jäävät sen kliseet.

Tippalinssien taivaankaarta vasten käytävät kohtalokkaat kamppailut tarjoavat tuskin rahtustakaan äskettäin ilmestyneen The Avengers (2012) -rymistelyn tuoreudesta. Käsissä on siis kovin perinteinen, kesän hiljaisen mutta sitäkin vaatimattomamman kauden käynnistävä sesonkipläjäys.