Likainen pommi (2011)

Ohjaus: Elias Koskimies

★★☆☆☆

Maapallolta alkavat hiljalleen käydä vähiin ne paikat, joita kulovalkeana leviävä viihdeteollisuus ei olisi vielä koskettanut lieveilmiöillään. Sen typerryttävyys, moraalittomuus ja lamaannuttavuus ei kuitenkaan turhauta heitä, joiden mielestä arjen paineet huutavat halpaa, nopeaa ja tehokasta turrutuslääkitystä.

Nuivimmat kulttuurikriitikoistakin varmaan myöntävät, ettei tutuimmista vaihtoehtoisista henkisen nollauksen keinoista ainakaan vaarallisten päihteiden raivoisa käyttö ole suositeltavampaa, joten vain Salattuja elämiä katsomalla tai Lauri Tähkää kuuntelemalla ei kukaan pääse ihan alimpaan helvettiin.

Uusi kotimainen, pääosin puhtaan ajanvietteellinen elokuva ei pure usein syöttävää kättä. En tähän hätään saa mieleeni kuin Janne Kuusen ohjaaman Saippuaprinssin (2006) Aleksi Bardyn käsikirjoituksesta, jossa edes vaatimattoman pinnallisesti lähestyttäisiin elämysviihteen luonnetta. Television päivittäissarjoille tyhjästi irvaileva komedia ei sekään naura kaikkien hyväksymälle vilpille, joten Elias Koskimiehen esikoiselokuva parantaa ainakin siitä. Sen farssista syyhyäviin näppeihin tarttuvat musiikkiteollisuus ja yhden levy-yhtiön värikäs henkilökunta.

Nauretaan karikatyyreille

Elokuvaa arvioidessa on syytä muistaa perusvaatimus tämäntyyppisille satiireille: vaikka myötätuntoakin löytyisi, on päästävä paljastavalle epämukavuusalueelle siten, että kohteen on tuotosta katsoessaan pyyhittävä kylmää hikeä otsaltaan. Ikävä kyllä menee niin, että odotus on jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu suomalaisten levy- ja elokuvayhtiöiden kiinteiden kytkösten vuoksi.

Niinpä mieluiten nauretaan räikeille karikatyyreille, jotka eivät oikeastaan muistuta ketään, kuin oikeasti jauhetaan mammonaa kumartavan bisneksen loogista perustaa. Tässäkin tapauksessa henkilöön käyvät kärjistykset huvittavat itse asian kustannuksella niin kauan kuin näyttelijänsuorituksen laatu antaa myöten, eli vaihtelevasti. Paljon jää kuvallisten vitsien varaan, kuinka Likainen pommi (2011) ylipäänsä selviää kohtauksesta toiseen. Näiltä osin elokuva ei ole epäonnistunut.

Tuppisuinen tyttörukka

Yhden luonteenpiirteen hahmoista pr-koordinaattori Mirccua esittävä Malla Malmavaara joutuu pyörittelemään silmiään paljon karkeammin paisuteltujen sivuhenkilöiden puristuksessa. Finessiä limaisesta ahneudesta muotoileva Jukka Puotila levypamppuna ja Iida Lampela julkisuudenkipeänä pissaliisana ovat filmin varsinaiset myyntivaltit. Sen sijaan pikkulintuna piipertävä pääosa vaikuttaa useimmiten vain väärään työhön eksyneeltä tuppisuiselta tyttörukalta, jolle toivoisi jotain vähemmän stressaavaa ammattiuraa.

Juonta keitoksessa ei tietenkään ole kuin siteeksi, tuskin muutamaa liuskaa enempää. Se kertoo Mircun ponnisteluista vakuuttaa esimiehensä hatarilta vaikuttavista kyvyistään ja myydä roisisti keimaileva kauhukakara yleisölle Britney Spearsin riettaampana suomalaisversiona.

Rannalle ruikuttamaan

Ironinen kertoja kommentoi tapahtumia ääniraidalla laskien kynnystä ottaa vastaan Koskimiehen värikkään visualisoinnin päällekäyviä kasvokuvia ja kompositioita, jotka osaltaan alleviivaavat keinotekoisen imagotehtailun huvittavuutta. Silti tyyli rinnastuu isolla rahalla tehtyihin televisiosketseihin ja -mainoksiin sekä hyvässä että huonossa.

Pahiten kerronnassa ontuvat tarinaan väkipakolla rustatun jalkapalloilevan poikaystävän munaukset, jotka kuin taivaan lahjana koituvat muitten siunaukseksi. Bisnes on rankkaa puuhaa, eikä sanoman osalta käy laatuun sovitella voittajan viittaa herkälle ja hiljaiselle hiirulaiselle, joka jäisi ensimmäisenä rannalle ruikuttamaan.

Likainen pommi on samalla täyteen potentiaaliinsa kehittymättömän ja pinnistellyn oloinen kreisikomedia kaiken ulkoisen trendikkyytensä alla. Parhaiten se soveltuu lyhytjännitteisen ilmaisukielen, pikkutuhman sisällön ja ivallisen maailmankatsomuksen hyväksyneille kuluttajille.