Sade kuuluu meille (2010)

Ohjaus: Iciar Bollain

★★★☆☆ 

Espanjan Oscar-ehdokkaaksi viime vuonna valittua elokuvaa voisi ensimmäiseksi kuvailla yhä harvinaisemmaksi käyvän yhteiskunnallisen aatedraaman epiteetillä. Sen käsikirjoitus tarttuu sosiaalisiin epäkohtiin, ponnistaa poliittisesta historiantajusta ja kysyy moraalista valveutuneisuutta. Näillä ei puhutella kaikkia, mutta haastetaan suurta yleisöäkin ottamaan selvää.

Lukuisista Ken Loachin elokuvien skenaarioista vastaava Paul Laverty sijoittaa tapahtumat myös tällä kertaa historian murroskohtiin, tunnistettavaan aikaan ja paikkaan, missä luokka- ja epäoikeudenmukaisuuden kysymykset hiertävät kenkää yhteiskunnallisen tasavertaisuuden ja kehityksen koetinkivinä. Lavertyn arvostelu kohdistuu imperialistiseen siirtomaapolitiikkaan, sen uusiin muotoihin ja rikkaan pohjoisen nykyisiin sadonkorjaajiin, jotka haluavat edelleen hyötyä vain itselleen.

Mise-en-scenestä huolehtii espanjalainen näyttelijä-ohjaaja, muun muassa Loachin Maassa ja vapaudessa (1995) nuorempana esiintynyt Iciar Bollain. Hänen kamerantakaisella urallaan, johon kuuluu kaikkiaan viisi elokuvaa, tuorein merkitsee isoa askelta vakavamman, eettisesti kantaa ottavan elokuvataiteen suuntaan.

Kolumbus ja vesimellakat

Teoksen suurimmat vahvuudet ovat kuitenkin käsikirjoituksen kaksoishahmotuksessa, jossa Kristoffer Kolumbuksen aikaiset ryöstöretket Etelä-Amerikassa rinnastetaan Boliviassa 1990-luvun lopulla syntyneisiin vesimellakoihin. Mielenosoitusten aikana maaseudun köyhän väen oli noustava henkensä vaarantaen hallinnon kaavailemia yksityistämissuunnitelmia vastaan, jotka uhkasivat moninkertaistaa hinnat ja kurjistaa olot.

Silti maassa vierailevien elokuvantekijöiden ainoana huolena on saada valmiiksi löytöretkeilijästä kertova epookkifilmi, jossa vastakkainasettelu kertautuu, kun uuteen maailmaan laivautuneet etujoukot ottavat yhteen mantereen alkuperäisasukkaiden kanssa.

Mitä huolestuttavammaksi kadulle järjestystä valvomaan komennettujen sotilaiden ja vaatimuksistaan varman väkijoukon välienselkkaus käy, sitä kaksinaismoralistisemmaksi muuttuu ulkopuolisuuttaan korostavan kuvausryhmän asema, josta he kyynisesti lahjovat riistopalkkaista avustajaansa ongelmista ja poliisin putkasta. Länsimaiset tulokkaat ovat määräileviä muukalaisia, jotka venyttävät oikeustajuaan heikompiensa kustannuksella.

Helikopterista kaupungin yllä roikkuva risti ei siis ole vain pastissimainen kumarrus Fellinille, vaan symboli sille, kuinka kalseita voivat olla kristinuskon ihmisoikeussanomaa taiteessaan julistavien uusristiretkeläistenkin motiivit. Silti aikakausien risteämät eivät aina leikkaa toisiinsa tyydyttävästi tai vastakkaisuudet nouse esiin luontevasti ja osoittelematta. Tämä on enemmän kokonaishahmotuksen ja näyttelijäohjauksen, siis Bollainin, kuin käsikirjoituksen ongelma.

Joka tapauksessa Sade kuuluu meille (2010) todistaa ikävän uskottavasti välittämisemme suhteellisuutta.