Prometheus (2012)

Ohjaus: Ridley Scott

★★☆☆☆

Kallishintaisten spektaakkelien erikoismiehen Ridley Scottin elokuvissa paha kohdataan silmästä silmään ja tulos on verta ja sisälmyksiä säästämätöntä kuolinkamppailua. Tieteisfilmien virstanpylväistä Alien - kahdeksas matkustaja (1979) on modernin hirviöelokuvan monumentti, sinfoninen Blade Runner (1982) taas kamppailee kaikkien aikojen merkittävimmän scifielokuvan tittelistä Stanley Kubrickin 2001 - Avaruusseikkailun (1968) kanssa. Nämä teokset ovat lajin ihailijoitten parissa sellaisessa kulttirarvossa, että toisinaan keskustelu muistuttaa enemmän uskonnollista hurmostilaa kuin älyllisesti motivoitunuttta debattia.

Scottin paluuta lajityyppiin on siis odotettu hartaasti, pelättykin, sillä elokuvantekijänä hän on taantunut visuaalisesti korskeiden jättiläisfilmien spesialistiksi, joka tehostemyllytyksen tiimellyksessä tuputtaa läpinäkyvää poliittista viestiä. Pari ihmissuhdekuvioita pyörittävää välityötä niitten lomassa ei hämärrä kokonaiskuvaa maskuliinisen fyysistä ja suorituskeskeistä toimintafilosofiaa katsojille syöttävästä ahkerasta miljonääristä, jolle elokuva on ennen kaikkea elämäntapa ja ammatti.

Hollywoodin megalomaanisimmille filmeille tyypillisesti Prometheus (2012) tuodaan valkokankaille samanaikaisesti kaikkialla ja tavanomaista tiukemmin turvatoimin. Elokuvan ideassa ei kuitenkaan ole mitään niin mullistavaa, että ainakaan sen vuoksi olisi kannattanut vaivautua kiristämään lehdistöverkkoa, piratismia lainkaan vähättelemättä. Vieraan kohtaaminen ja oma itse muukalaisuudessa muodostavat Alienin sisarteoksen keskeisimmän tematiikan.

Vuosisadan lopulla

Teoksen tapahtumat sijoittuvat vuosisadan loppuun. Skotlannin nummille kaivautuvat tutkijat löytävät kymmeniätuhansia vuosia vanhoja luolamaalauksia, joita he tulkitsevat esi-isien maan asukkaille jättämäksi tähtikartaksi. Neljä vuotta myöhemmin iäkäs miljonääri kustantaa arkeologit yhdessä muitten eksperttien kanssa matkaamaan avaruuslaivueessa kohti tuntematonta ja ennenkäymätöntä planeettaa, jossa he odottavat kohtaavansa kaltaisemme rodun.

Vaativalle reissulle mukaan valikoituneiden henkilöiden joukosta tottunut katsoja tunnistaa monia lajin ja vastaavien erikoisryhmäkuvausten perustyyppejä pelkureista suurisuihin, vaikka castingissa onkin pyritty kiinnittämään huomiota näyttelijöiden erilaisiin kansallisuuksiin ja etniseen taustaan melkein vaivaannuttavuuteen saakka.

Vaikkei kyse olekaan suorasta esiosasta Alien-sarjalle, sitä edeltävään aikaan sijoittuvista tapahtumista etsii vihjeitä tulevasta. DNA:hamme kirjoitettu uteliaisuus alkuperästämme tiivistyy maailmankatsomuksellisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin, joista yhtenä osoituksena on elokuvan päähenkilönaisen, ruotsalaisen Noomi Rapacen esittämän tutkijahahmon, kantama risti kaulassaan.

Mitä hanakammin hän on valmis laskemaan tieteellisen uskottavuutensa löydöksistä johtamiensa teesien varaan, sitä tiukemmin hän ripustautuu kristilliseen symboliinsa. Evoluutio-opin hylkääminen ei ole välttämätöntä sitä koettelevan uuden tiedon äärellä, jos vain suostuu jatkamaan kysymyssarjaa luomisesta loputtomiin. Ainakin amerikkalaisyleisö, jolle varmistelu lienee suunnattu, hotkaisee selityksen koukkuineen päivineen.

Viruskammoa ja paniikin lietsontaa

Ridley Scott perustaa ryhmäpainetta koettelevat kohtauksensa muukalaisplaneetan uumenen klaustrofobiseen pimeyteen, vieraan vaaraan, viruskammoon ja paniikin lietsontaan.

Bushilaiseen politiikkaankin kuulunut pelon ilmapiiri voisi hätkähdyttää enemmän vähemmän kliseisillä ratkaisuilla niin itse tarinassa kuin vaikkapa musiikissa. Teoksen traagisimmaksi hahmoksi ohi ihmisten nousee heidän käskyläisekseen ohjelmoitu robotti, miestä muistuttava androidi (britti Michael Fassbender), joka ihailee Arabian Lawrencen vaaleutta aluksen kannella.

Tämän vaarallisia muotoja saavassa muodollisuudessa ja kaipuussa muuksi kuulee kaikuja sekä Avaruusseikkailun Hal-tietokoneesta että Kubrickilta Steven Spielbergille jääneen A.I. Tekoälyn (2001) robottipojasta. Haluammeko aina jotakin, jota emme saa, haluamme aina jonnekin, minne emme voi mennä?

Suora toiminta latistaa kysymykset

Brittiveteraani varjeli kestävintä mainettaan tieteiselokuvan velhona pitkään. Meidän ja muukalaisten häijyä luonnetta tarkasteleva, mutta nähdyn valossa ihmiseen silti oudosti luottava Prometheus ei ole lähelläkään mestariteosta, muttei myöskään nolo töppäys. Sen muodossa tehostetekniikka ja toiminnallisesti suora juoni vain latistavat perustellumpaa käsittelyä vaativaa sisältöpuolta ja luonnekuvausta kavalalta kompromissilta vaikuttavalla tavalla, joka ei jaksa uskoa aikuiseen arkijärkeen.

Sekalaisten ideoiden ja suurten kysymysten puolivillainen teos päättyy enteelliseen kuvaan ja Chopiniin.