★★☆☆☆
Wong Kar-wain pitkään valmistelema kungfu-elokuva voi tyydyttää muodonpalvojia, jotka eivät välitä rakenteen hajanaisuudesta tai teoksen ajatussisällön mahtumisesta tulitikkuaskiin.
Markkinoilla liikkuvista eri mittaisista versioista meille Suomeen tuodaan 130 minuuttia kestävä laitos, joka on niistä pisin. Minusta elokuvan ongelmat ovat sen verran suuria, etteivät ne ole korjattavissa vain leikkauspöydässä.
Kiinassa syntyneen mutta jo tarhaikäisenä Hongkongiin emigroituneen ohjaajan kaunotaiteellisesta kaihoromantiikasta voi halutessaan löytää yhtymäkohtia vaikkapa klassisen Hollywoodin saksalaiseen Max Ophülsiin tai Ranskan elokuvataiteen suureen surumieleen Jacques Demy´hin. Kolmikon teoksissa rakkaudesta haaveilevat yksinäiset sielut joutuvat kivuliaasti kohtaamaan jokapäiväisen arjen katkerat pettymykset ja murskaantuneet illuusiot.
Silti jo hänen edellisen, ensimmäisen englanninkielisen elokuvansa My Blueberry Nights (2007) roolihenkilöt jäivät tyhjiksi eikä heistä välittynyt se pakahduttava sivullisuuden tuntu, joka sitoisi heidän vaimeat katseensa ja apeat ilmeensä osaksi alakuloisen varjomaailman tummia hengähdyksiä.
Koulujen kilpailu, sotien synkkyys
Kiinaan ja Hongkongiin tapahtumansa sijoittava The Grandmaster (2013) kärsii samasta etäisyydestä. Syyt ovat historiallisesta taitekohdasta toiseen hyppivän, henkilöt ylväiden ajatusten ja uljaiden liikkeiden taakse unohtavan käsikirjoituksen lisäksi visuaalisessa ja kerronnallisessa ylöspanossa. Harva elokuva on onnistunut pysymään kiinteän jännitteisenä silloin, kun sen juoni kattaa vuosikymmeniä. The Grandmaster ei ole poikkeus.
Elokuvan tapahtumat ulottuvat 1930-luvulta 50-luvulle ja ne kertovat kahden kamppailulajeja opettavan koulun kilpailun väliin jäävistä ihmiskohtaloista. Kankaalle ilmestyvät välitekstit ja Tony Leungin kertojaääni jäsentävät tarinan toista maailmansotaa edeltäviin Kiinan sisäisen levottomuuden vuosiin, Japanin miehitysvaltaan ja sodanjälkeiseen aikaan.
Leung esittää elokuvan varsinaista päähahmoa, 1800-luvun lopulla syntynyttä lajitaituria, oikeankin elämän Ip Mania, joka nousee väistyvän opettajamestarin luotetuksi katkeroittaen erään suojatin, josta on tuleva heidän kaikkien verivihollinen. Syntyy tunteiltaan pidättynyt, koston mahdollisuutta ja välttämättömyyttä teemana sivuava akrobaattinen kamerasirkus, jonka tappelut on vieraannutettu rytmiseksi, niin normaalitempoista, hidastettua kuin nopeutettuakin kuvaa viljeleviksi tanssimaisiksi liikesarjoiksi.
Maalauksellinen tyyli ennen kaikkea
Wong Kar-wai suosii ahtaasti rajattuja, kohteen taustastaan erottavia kasvokuvia, joiden tummuuteen valo osuu pehmeästi. Laajakuvia on vain vähän, ja niissäkin ilmeettömät ihmiset jähmettyvät usein poseeraaviin asentoihin. Maalauksellinen tyyli tekee sisällöltään ontosta elokuvasta visuaalisesti itseriittoisen, vaikka kuvia voisikin kehystää.
Taistelukohtauksissa kuva leikkaa huitovista käsistä tiirailemaan nilkan ojennusta hypätäkseen seuraavaksi lintuperspektiiviin. Kaunis sattuma, että sataa kaatamalla ja lumi pöllyää, kun henkilöt ottavat mittaa taidoistaan ja henkisestä kantistaan. Pisarat kimpoilevat lätäköistä kuin mainoksissa ja musiikkivideoissa. Orkesteri-, kirkko- ja oopperamusiikin yhdistelmältä kuulostava ääniraita pauhaa päälle kohtalokkaasti.
Moinen loisto ei puhuttele, herätä tunteita tai ole uudistavaa - se on vain pintaa. Päätän samaan lauseeseen kuin ohjaajan edellisen teoksen arvosteluni: teeman käsittelyltään ja luonnehdinnoiltaan elokuva jää ohjaajan tuotannon ohuimmaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti