Neds (2011)

Ohjaus: Peter Mullan

★★☆☆☆ 

Lyijynharmaalle brittirealismille perustaa valanut Ken Loach ja suvaitsevaisella humanismilla sen täydentänyt Mike Leigh lukeutuvat edelleen maansa kansainvälisesti ansioituneimpiin ohjaajiin, mutta heidän vanaveteensä on kauhonut tukku samasta kaivosta ammentavia, yhteisö- ja luokkatietoisia elokuvantekijöitä viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Moni kaksikon alaisuudessa työtä tehnyt tai muuten heiltä mallia ottanut onkin sisäistänyt saarivaltion elokuvan suurimmaksi valttikortiksi rehellisen kuvauksen arkisesta työläismiljööstä ja vertailun kastijaon synnyttämistä epäkohdista.

Etevä näyttelijä Peter Mullan (Ystäväni Joe) lukeutuu Loachin vaikutuspiirissä olleisiin elokuvantekijöihin, jonka kolmas oma ohjaus tämä on. Rosoinen kertomus rakentuu brittielokuvan tutuista elementeistä, joita yleisö ei ehkä jaksaisi muunmaalaisissa töissä edes sulattaa: syrjäytyneiden nuorten ongelmista, alkoholisoituneiden duunareiden alakulosta ja rikkinäisten perheiden vaikeuksista.

Jyrkkien vastakkainasettelujen aiheuttamia ristiriitoja isän roolin tarinasta ottava Mullan kuitenkin maustaa hiukan yllättävällä nostalgialla ja symbolistisella fantasialla, joiden on ilmeisesti tarkoitus pehmentää 1970-luvun Glasgowhun sijoittuvan juonen yleistä lohduttomuutta. Kyse on samalla kertaa kasvukuvauksesta, yhteiskuntadraamasta ja ajankuvasta.

Syntymässä saatu alemman sosiaaliryhmän määräävä viitekehys näyttää iskostuneen voimakkaampana kahdesta veljeksestä vanhempaan, koulusta potkittuun Bennyyn, ja nuoremman Johninkin on kohdattava oppilaitoksen räikeät hierarkiat voidakseen ponnistaa portaita ylöspäin. Älykkään pojan henkiset valmiudet tekevät luokkanousun mahdolliseksi, mutta priimusoppilaassa on myös pimeämpi puolensa, jolle Mullan pyhittää elokuvansa.

Piilevät ongelmat eskaloituvat yläkouluun siirtymisen jälkeen uudessa ystäväjoukossa, käytännössä lähiseudun naapurustoja terrorisoivassa katujengissä, joka ottaa yhteen muiden maleksijaporukoiden ja poliisin kanssa. Neds (2011) eli non-educated delinquents viittaa kouluttamattomiin nuorisorikollisiin.

Elokuvalla on kiistatta uskottavaa todistusvoimaa rakenteista kumpuavaan ryhmäytymiseen, jonka lasikatto estää tehokkaasti värin ja puolen vaihtamisen. Silti sukuvian olettamus heittää teinipojan liian vaivattomasti huipulta hulttioksi, vaikkei autenttista paikallisväriä voikaan epäillä.

Humalassa räyhäävän juopon isän karikatyyri nousee puolestaan teoksen toisen puoliskon kiinnekohdaksi, mutta järjestelmän epäoikeudenmukaisuus tai syyt rappiossa rypevän vanhemman itsesääliin jäävät kerronnassa kunnolla purkamatta. Niinpä elokuvan on mahdoton päästä käsiksi perimmäisiin kysymyksiin väkivaltaisen sielunmaisemansa tuhoisuudesta.

Erikoinen kokonaisuus hämmentää romanttisen muistelun lisäksi myös verisillä vertauksilla ja raamatullisilla vihjauksilla isän ja pojan umpikujasta. Anteeksiantavamman ja luottavaisemman huomisen polulle kulkee kirjaimellisen villi reitti.