Only God Forgives (2013)

Ohjaus: Nicolas Winding Refn

★☆☆☆☆

Provokatiivisista tanskalaisohjaajista Nicolas Winding Refn onnistui yhdistämään myyttisen westernin ja kovaksikeitetyn noirin maailmat vaiteliaan erakon (anti)sankarihahmoon ensimmäisessä amerikkalaiselokuvassaan Drive (2011), josta hänet palkittiin parhaana ohjaajana Cannesin elokuvajuhlilla.

Sen uhkaavana väreilevä yömaailma, äärilinjoja pehmentävä kuvaus, äkkiväärien käänteiden napakkuus sekä kauniin ja julman hätkähdyttävä vuorottelu toimivat niin loistavasti yhteen, ettei James Sallisin dekkariin perustuvan skenaarion luonnosmaisista henkilökuvista ja historiattomuudesta jaksanut liikaa valittaa.

Totta kai oli arveluttavaa suitsuttaa elokuvaa, jossa lyödään haarukkaa silmään ja veistä kurkkuun sekä kaahataan autoilla tuhatta ja sataa. Saatuaan brutaaliuteen saakka julmalle maailmankuvalle vastakaikua kriitikkokuntaa myöten pehmentämätöntä väkivaltaa koko uransa kauhonut ohjaaja päätti nostaa panoksia tämänkeväiseen Cannes-täkyynsä, jonka pääroolissa tuimistelee jälleen Ryan Gosling vielä aikaisempaakin hiljaisempana amerikkalaisena.

Löyhällä sanomalla höystetun surumielisen retroeksistentialismin tilalla on nyt vain onttoa symboliikkaa ja pulp-kuonaa. Elokuvan tehokkuus tyrmäävänä väkivaltaviihteenä perustuu alavireisen tunnelman kellontarkkaan säätelyyn ja uneliaasta odotuksesta ryöpsähtäviin, katsojissa inhonsekaista mielihyvää herättäviin raakuuksiin.

Sen lähimpiä vertailukohteita ovat Refnin Drivea edeltävät elokuvat, muun muassa viikinkilegendaa syöttävä Valhalla Rising (2009), mutta filmin krediiteissä jaetaan kiitosta myös ranskalaiselle Gaspar Noélle. Käsikirjoituksen tahattoman koomista yksinuottisuutta voisi erehtyä pitämään tahallisena pilailuna, ellei ohjaaja osoittaisi jylhänpunertavilla maalailuillaan olevansa ilmeisen vakavissaan. Teoksen hitaus karkottanee kuitenkin katsomoista tavanomaiset vatsan halkaisemisesta kiihottuvat menevän toiminnan ystävät.

Mammanpoika veljensä varjoissa

Only God Forgives (2013) on visuaalisen itseriittoisuuden täydellistymä, verenkarvaisille kuville ja neonvaloille uskotun tyyliharjoitelman huippu, jossa kaikki muut elokuvan osa-alueet ovat sille alisteisia. Tarinaa on tuskin kioskiroskan verran.

Siinä Goslingin esittämän bangkokilaisen thaiboxing-klubin vetäjän rikollinen veli murhataan. Kaupunkiin poikansa ruumista hakemaan saapuva gangsteriäiti ryhtyy jäljittämään vastuullisia ja saa kuulla paikallisen poliisipäällikön osallisuudesta. Jäljelle jää kohtuudesta riisuttu häikäilemätön oikeus.

Realistisista sosiaalisista siteistä ja ajasta irrotettu elokuva ei kerro alamaailman synkästä rikollisuudesta sen paremmin kuin virkavallan omalakisesta järjestyksenvalvonnastakaan vaan viipyilee Jumala-kompleksia potevassa sadistissa ja tämän tielle osuvassa tapettavassa karjassa viileän armottomana ja yksilökeskeisenä.

Hätkähdyttämisen halu

Koska mitään oikeaa asiaa ei Refnillä ole, hän kiihottaa äidin ja pojan perverssiksi vihjatulla suhteella ja mahdollisella isänmurhalla sekä ruumiinjäsenten silpomisella ja silmien puhkomisella. Maanpäällisen rankaisijan edessä sivullisen mammanpojankin on terästäydyttävä kaksintaisteluun muorinsa pelastamiseksi ja kuohitun maskuliinisuutensa säilyttämiseksi. Jos juttu on tarkoitus tulkita koston kierteen kriittiseksi analyysiksi, olen katsonut jotain toista elokuvaa.

Pelkästä hätkähdyttämisen halusta syntyy harvoin otteessaan pitävää elokuvaa ainakaan aikuiseen makuun. Matalaliekkisessä kypsyttelyssä on toki oma kerronnallinen viehätyksensä, mutta pahan kosketus pysyy pinnallisena. Rooleista vain Kristin Scott Thomasin kuningatarmehiläisessä on viettelevää vallantäyteisyyttä. Elokuvan rohkeus loppuu viattomiin lapsiin kohdistuvaan pimeään uhkaan.

Korskealla nimellä varusteltu teos on vankalla visuaalisella silmällä ja ammattitaidolla lavastettu tyhjäpäinen kostofantasia, jolla ei ole tarjota toivoa.