Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (2011)

Ohjaus: Tomas Alfredson

★★☆☆☆

Vakoiluromaaneistaan kuulun John le Carrén laveaa tuotantoa on filmatisoitu jo 1960-luvulta lähtien. Elokuvista tunnetuimpia lienevät Martin Rittin ohjaama Mies kylmästä (1965) ja Fred Schepisin Sankari vai vakooja (1990). Neuvostoliiton hajoaminen ja kylmän sodan päättyminen eivät kuitenkaan vähentäneet kiinnostusta kirjailijaan, vaan elokuvantekijöiden käsiin päätyivät myös 1990-luvulla ilmestyneet opukset Panaman räätäli ja Uskollinen puutarhuri.

Saattaa kuitenkin olla, että Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja vuodelta 1974 on le Carrén kaikkein kuuluisin teos, ei vähiten televisiolle tehdyn minisarjan vaikutuksesta. Kuten tiedetään, kirjailijan henkilöhistoria kytkeytyy tiiviisti kirjan juoneen. Le Carré, oikealta nimeltään David Cornwell työskenteli nuorena brittien salaisessa palvelussa, mutta vaihtoi pysyvästi ammattia kaksoisagentin paljastuksista.

Kysymys siitä, kenen hahmossa myyräntyö käy ilmi, on myös lähtökohta Tomas Alfredsonin sovituksessa, joka on hänen ensimmäinen englanninkielinen elokuvansa. Alfredsonin läpimurto oli Ystävät hämärän jälkeen (2008), omaperäinen vampyyrifilmi kiusatun koulupojan ja verenimijätytön kumppanuudesta. Se tiesi loikkaa länteen ja nimekkäiden filmitähtien kansoittamaa laatutuotantoa, johon fiksunoloisen ruotsalaisen oli helppo suostua.

Vanhanaikainen vakoiluepookki

Alfredsonin avaus on pieteetillä hiottu epookki ja vähän vanhanaikaiselle jännitykselle laskettu epätoiminnallinen vakoiludraama. Ehkä sekin osaltaan selittää, miksei teokselle ennakkotoiveista poiketen löytynyt kannatusta kuin Gary Oldmanin miespääosan ja sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuksille.

Niistäkin jälkimmäinen on hiukan yllättävä, sillä elokuvan suurimmat ongelmat ovat kirjallisessa lastissa: operaatioiden, nimien ja tapahtumapaikkojen luettelomaisessa perusteellisuudessa, joka on etenkin alkuperäisteosta tuntemattomille katsojille raskaaksi käyvä kokemus. Kaikkea kritiikkiä en siltikään panisi skenaristien niskoille, sillä Alfredsonilla itsellään on selviä vaikeuksia tarinan rytmittämisessä ja tärkeiden kohtien painottamisessa. Vaikka kyse onkin tietoisen mollivoittoisesta ja alakuloisten miesten vaateliasta ammattia arkisesti kuvaavasta realismista, kerronnan laahaavuutta ei sekään täysin kuittaa.

Oldman on silti pätevä jo kertaalleen syrjään sysättynä veteraaniagenttina George Smileyna, hiljaisen arvioinnin ja tarkan tutkimustyön väsymättömänä ammattilaisena, jota pyydetään takaisin hommiin löytämään sisäpiiriin soluttautunut tunkeilija. Vihollisille tietoa välittävä petturi on yksi MI6:n huipulle kiivenneestä miesviisikosta, mutta tehtävän vaikeuskerrointa kasvattaa kysymys tutkijan omasta lojaalisuudesta.

Katsojan mielessä mahdollisen syyllisen joukkoa kuitenkin rajaa voimakas tietoisuus tyyppigalleriasta. Ohjaajana en missään tapauksessa olisi suostunut yhteen näyttelijävalintaan, mutten voi tässä perustella asiaa sen enempää tai sanoa, keneen huomautuksellani viittaan, etten pilaa kenenkään elokuvaa. Joka tapauksessa on selvää, että sillä on ohjaavia vaikutuksia yleisön odotuksiin.

Värimaailmaltaan kulahtanut ja liikkeiltään hidas elokuva edustaa epämuodikasta kerrontaa, jossa agentit eivät ole sulavakäytöksisiä tyyli-ikoneita, helikoptereista roikkuvia action-tähtiä tai lihaksikkaita rakastajia. Päinvastoin he ovat pyyleviä, lyhyitä, kaljuja tai sosiaalisesti kulmikkaita virkamiehiä, jotka pälyilevät toisiaankin epäillen. Tästä omituisesta kyräilyn kehästä ei oikein synny tolkkua tai vangitsevaa imua.

Lopputulos vain toistaa päättymättömän pelin logiikkaa, jossa kukaan ei ole korvaamaton. Ihmisten ideologiasta tai ihanteista teoksella ei ole mitään sanottavaa, joten viime kädessä elokuvan tarkoitus jää hämäräksi.

Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja ei halua olla viileä agenttiseikkailu, muttei toisaalta aivan yllä älykkääksi aatedraamaksikaan. Vuosi 2012 ei näytä merkitsevän sille paljoakaan.