The Guard (2011)

Ohjaus: John Michael McDonagh

★★★

Ehdat provinssielokuvat tunnistaa paikallisväristä ammentavasta asenteesta, joka pyllistää miljoonakaupunkien turhakkeille. Ikävä kyllä tuotantoon päästäkseen ja säälliset levityskanavat saadakseen filmit kysyvät kahta kolmea kuuluisaa suojelijaa, joiden motiiveista ei ennakkoon mene vannomaan.

Hienoa, että Sundancen elokuvajuhlilta kiertoon lähtenyt The Guard (2011) edustaa onnellisten tähtien alla valmistunutta pikku komediaa, johon osallistuneet tunnetut näyttelijät eivät ole ryhtyneet profiilin nostotalkoisiin. Festivaalinäkyvyyden lisäksi sille on turvallista ennustaa kohtalaista kaupallistakin menestystä. Elokuvan ässiin lukeutuvat rosoiset henkilöhahmot, mojova seutukulttuuri ja Brendan Gleeson.

Ison studioprojektin luonneroolista yleensä löytyvä körmy on provokatiivisen huumorin jengoille tarpeeksi karski, särmikäs ja fyysisesti vastapuolestaan erottuva. Pönäkkä irlantilainen muistuttaa hampurilaisia ahmivaa teurastajaa, musta amerikkalainen Don Cheadle jäntevää koiraa.

Hieno herra ja maalaistollo

Uneliaassa kylässä poliisin virkaa tekevä junttura popsii roistoilta ottamiaan nappeja, kumoaa tuoppeja keskellä päivää ja laukoo outoja juttuja. Sitten tulee ruumiita ja kansainvälistä huumekauppaa selvittelevä korkeasti koulutettu FBI:n agentti, joka ei ole tottunut poliittisesti epäkorrekteihin maalaistolloihin. Kummankin vierastaessa toisen makua ja päättelykykyä moukan ja maisterin törmäyskurssi on väistämätön.

Viis juonen epätodennäköisyydestä ja perinteisyydestä, kun voimme nauraa turvalliseksi mielletyn viranomaisen heikkouksille ja kahden erilaisen persoonan yhteistyölle. Kamufilmien kaava ja rikoksen ratkaisu edellyttävät terävimpien särmien hiomista ja luonteiden lähentymistä, mutta luistava ohjaus pelaa nautittavasti.

Elokuvaa voi myös kiittää siitä, ettei se yritä eikä halua perustaa pilkallisuuttaan sille, kuka kertoo härskeimmän vitsin kuuluvimmin. Välillä yleisökään ei tiedä amerikkalaisjeparin tavoin, ilmaiseeko pahasuinen juntti rasistisen ennakkoluulon piruuttaan vai tietämättömyyttään. Tässä ja muussa hiertävässä juurevuudessa teos on elementissään, vaikka tarina lasketteleekin tuttuja latuja.

Ohjaajana debytoiva John Michael McDonagh osaa lukea tekstiään oikein eikä alleviivaa kohtausten nyansseja ohi osaavien esiintyjiensä. Hänen veljensä Martin kuvasi pari vuotta sitten kovasti samanoloisen buddy-jännärin Kukkoilijat(2008), jonka toisessa pääroolissa on niinikään Brendan Gleeson. Syksyn myönteisiin yllätyksiin lukeutuva lopputulos edustaa hienostelematonta, sopivasti ruokotonta viihdettä.