Ohjaus: Joe Carnahan
★★★☆☆
Eloonjäämisvietin voimakkuutta ja nalkkiin nitistettyjen neuvokkuutta mittailevissa katastrofeissa toistuu iäti kiehtova kysymys ihmisen venymiskyvystä äärimmäisen hädän hetkellä. Aiheeseen pureutuvista elokuvista Andien vuoristoon sijoittuva Elossa (1994) pohdiskelee kannibalismin oikeutusta, kun taas Peter Weirin Siperiaa halkova The Way Back (2011) on selvemmin ihmisten fyysisen suorittamisen rajoja miettivä matkakuvaus.
Nyt taustalla ei ole mikään tunnettu tositapaus kuten edellisissä, mutta se ei vähennä Joe Carnahanin ohjaaman ja käsikirjoittaman elokuvan realismia tippaakaan. Siinä joukko Alaskassa työskenteleviä öljynporaajia rysähtää keskelle arktista talvea lento-onnettomuudessa. Puutteelliset varusteet, pakkanen ja välimatkat antavat vähän toiveita pelastumisesta, eikä kukaan voi olla varma, että putoamista erämaahan on edes havaittu.
The Greyn (2012) asetelmat yhdistävät kahta alussa mainitsemaani elokuvaa, vaikka alun machoilu antaakin odottaa paljon perinteisempää toimintadraamaa.
Maahansyöksyssä henkiin jääneet havaitsevat osuneensa susien pesimäalueelle. Parhaimmat avut tunnustella maastoa, suunnitella reittiä ja johtaa kamppailua ovat Liam Neesonin esittämällä metsästäjäketulla, joka osaa lukea susien liikkeitä ja iskun paikkoja. Pelko lietsoo paniikkiratkaisuja ja puutostilat uuvahduksia, mutta vain yhdessä heillä voi olla mahdollisuuksia villieläinten verenhimoa vastaan, joka on valikoimatonta ja ryhmää harventavaa.
On varmasti totta, ettei henkilögalleriassa juuri ole sijaa muille kuin stereotyypeille. Päähenkilön äkillinen muutos masentuneesta erakosta valppaaksi korpisotilaaksikin hämmästyttää, mutta elokuvan riipivän pitkät kohtaukset, staattiset otokset ja naturalistinen äänimaisema kiristävät ilmapiirin erinomaisen vangitsevaksi. Filmi päästää otteestaan vasta kauan lopputekstien jälkeen, jotka kannattaa katsoa tappiin saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti