Ohjaus: Lynne Ramsay
★★★☆☆
Amerikkalaista keskiluokkaa kalvavaa pahoinvointia aineellisessa yltäkylläisyydessä on möyhitty lukemattomissa draamoissa etenkin sen jälkeen, kun Todd Solondz murskasi kulissit palasiksi riipaisevassa satiirissaan Onni (1998).
Vain vuotta myöhemmin Sam Mendes saattoi jo nostaa isän turhautumat jalustalle herkutellakseen tästä vielä marttyyrin kassa- ja palkintomenestyksessä American Beauty (1999), jonka inhottavimmaksi tyypiksi itsekeskeisen surkimuksen sijaan piirtyykin naapurin piilohomo natsi. Siinä kuten monessa myöhemmässä ja paljon huonommassa elokuvassa ketään tuskin kiinnostaa muu kuin miesten itsesäälissä rypevä masennus.
Liekö äidille kertaakaan myönnetty yhtä herpaantumattoman huomion roolia ydinperheen painajaisessa kuin Poikani Kevinissä (2011) maailman vangitsevimmalle naisnäyttelijälle Tilda Swintonille, jonka kokemus eteemme leviävästä ahdistuksesta on jakamaton. Pinnistelty pärjääminen ja hymyn hämääminen johtavat kaikkia kuristavaan tragediaan, jonka käsittämättömyydestä Lynne Ramsayn ohjauksessa on kyse.
Sen teeskennellyssä idyllissä muhii mielettömyys, jolle ei anneta selvää nimeä. Katsoja toki arvaa raivon räjähtäneen käsiin koulussa tapahtuneessa ammuskelussa, joka teoksen toiselta, määrittelemättömään lähitulevaisuuteen sijoittuvalta kerronnan tasolta on erakoituneen äidin mennyttä ja nykyisiä sosiaalisia suhteita varjostava häpeätahra.
Aiheen osalta teos siis asettuu myös niiden selvitysten joukkoon, jossa on koitettu löytää selityksiä teinien suorittamille massamurhille. Niistä voi tässä yhteydessä mainita pätevimpinä Gus Van Santin mestariteoksen Elephant (2003) ja Ben Coccion hurjan esikoisohjauksen Zero Day – nuoret tappajat (2003). Lionel Shriverin romaania tulkitseva elokuvakaan ei yksilöi asiaa suoraan mihinkään tunnettuun tapaukseen. Siinä on etunsa ja haittansa, joita kumpiakin ohjaaja Ramsayn tielle osuu.
Alitajunta kummittelee
Tarinan varhaisemmassa, aikajänteeltään pidemmässä ja siksikin vaikeammassa vaiheessa kuvataan lapsen syntymistä perheeseen, pariskunnan suhtautumista tulokkaaseen, pojan varttumista ja tunnesiteiden järkkymistä. Kotiin jäävä äiti kokee lähinnä neuvottomuutta hankalaksi osoittautuvan vekaran edessä, joka huutaa, potkii ja raivoaa, kun taas töissä käyvä isä tunnistaa lapsessaan vain omaa onnellisuuttaan. Vailla "normaalia" kanssakäymistä, kiintymystä vanhempiinsa ja käytökselle asetettuja rajoja, tai siltä näyttää, Kevinistä kehittyy jo varhain manipuloiva persoona, joka pyörittää arkea mielensä mukaan.
Vastuuttomuuden oravanpyörään kierroksia edellisessäkin ohjauksessaanMorvern Callar (2003) kiihdyttäneelle Ramsaylle ongelmakimppu on kärjistyksiin houkutteleva takalukko ja ansakin, jossa haksahdusten vaara väijyy petollisena. Hämmennystä omaan jälkeläiseen tai epätoivoa vanhemmuuteen voi varmasti jokainen ymmärtää, muttei sellaista sokeutta ilmeisen häiriintyneelle ja kehityksessäänkin jälkeenjääneelle nuorukaiselle niin pitkään kuin ohjaaja vaatii hyväksymään. Sitä paitsi selitykset teon aikaisesta lääketokkurasta eivät vaikuta uskottavilta surmaajan hyytävän johdonmukaisessa suunnitelmallisuudessa, joka viittaa mieluummin Norjan joukkomurhaajan kaltaiseen luonnehäiriöön.
Swintonin varautuneesta järkytyksestä siivilöitynä tapahtumat voivat tietysti hahmottua vääristyneessä vinkkelissä tiettyyn rajaan saakka, mutta ympäristön yleisten asenteiden luulisi silti olevan kiinnostuneempia vähintään passiivis-aggressiivisesti jatkuvasti hurjistuvasta pojasta. Silti elokuva ei uhraa jaksoakaan esimerkiksi koululle koittaessaan kuitenkin valmistaa sinne osuvaan järistykseen, jonka karmea todellisuus säästetään aivan elokuvan loppuun. Alitajunnasta ryöppyävät välähdykset kummittelevat naisen unissa jo sitä ennen verenkarvaisen vaanivina.
Rakkaus veitsenterällä
Teoriassa asetelma herättää myös huolta naista syyllistävästä näkökulmasta, kun äidinrakkaus ei tahdo riittää huolenpidossa saati pojan pelastamisessa. Käytännössä kuitenkin isä on yhtä hukassa, eikä hänen elämänpetosta muistuttava panoksensa salli sijaa kipeästi kaivatulle puheelle Kevinistä, kuten elokuvan alkuperäisnimessä toivotaan.
Teoksen loppu ei avaa motiivia sanallisesti, vaan luottaa katsojan kykyyn tulkita todistajaksi jätetyn rankaisua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti