Ohjaus: Pernille Fischer Christensen
★★★☆☆
Suomen kokoisen Tanskan monipuolisen filmituotannon luulisi herättävän kateutta ja ihailua kotimaisissa ammattipiireissä.
Johtotähti Lars von Trier on vetänyt peräänsä joukon kuvia kumartamattomia tekijöitä, jotka uskaltavat myös epäonnistua. Varman päälle pelaamalla ei taiteessa saavuta kuin laimeaa keskinkertaisuutta, jos sitäkään. Varman päälle pelaamalla ei taiteessa saavuta kuin laimeaa keskinkertaisuutta, jos sitäkään.
Pernille Fischer Christensenin viehättävä ohjaustyö palkittiin ilmestymisvuotenaan Berliinin elokuvajuhlien Hopeisella Karhulla, ja teos asettuu kirpeänkauniiksi jatkoksi dogma-liikkeen rihkamasta riisuttuihin peilauksiin.
Christensen ei lähde haastamaan vähemmistöihin kohdistuvia konservatiivisia asenteita yhtä poleemisesti kuin von Trierin Idiootit (1998), vaan tyytyy neljän seinän sisään sulkeutuvaan intiimiin tragikomediaan.
Kahteen ja puoleen henkilöön keskittyvä tutkielma särkyneistä sydämistä ei ole myöskään mikään puhdasverinen dogma-ohjaus, sillä siinä käytetään ulkopuolista musiikkia ja taustakertojaa. Näennäinen lavastamattomuus ja luonnonvalossa kuvaaminen edustavat puolestaan dogmalle tyypillisiä puhdistumisriittejä.
Elokuva kertoo pitkäaikaisen miesystävänsä jättävästä Charlottesta, joka omilleen kerrostaloasuntoon muutettuaan tutustuu alakerrassa asustavaan mieheen, joka odottaa ministeriöltä lupaa sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Väärään ruumiiseen syntynyt transsukupuolinen ”Veronica” myy seuralaispalveluja miehille rahoittaakseen operaationsa ja yksinäisen elämänsä.
Naapuruudesta kehittyy hiljalleen orastava ystävyys, jossa seksuaalista kiintymystäkään ei mitata normien kaavailemalla tavalla.
Television päivittäissarjojen ihmeelliseen todellisuuteen viittaava Saippua (2005) ei ole nimestään huolimatta vähääkään falski tai yletön melodraamassaan. Heikkojen ihmisten vaatimattomat unelmat ja hauraat hapuilut muodostavat kudelman loukattua itsetuntoa ja paremman huomisen valoa.
Aito kumppanuus on toisen henkilön hyväksymistä ilman uhmaa, tuomitsemista tai väkivaltaa. Tämän vanhan ja kuluneen viisauden elokuva sisäistää lämpimän todesti ja alleviivaamattomasti.
Johtotähti Lars von Trier on vetänyt peräänsä joukon kuvia kumartamattomia tekijöitä, jotka uskaltavat myös epäonnistua. Varman päälle pelaamalla ei taiteessa saavuta kuin laimeaa keskinkertaisuutta, jos sitäkään. Varman päälle pelaamalla ei taiteessa saavuta kuin laimeaa keskinkertaisuutta, jos sitäkään.
Pernille Fischer Christensenin viehättävä ohjaustyö palkittiin ilmestymisvuotenaan Berliinin elokuvajuhlien Hopeisella Karhulla, ja teos asettuu kirpeänkauniiksi jatkoksi dogma-liikkeen rihkamasta riisuttuihin peilauksiin.
Christensen ei lähde haastamaan vähemmistöihin kohdistuvia konservatiivisia asenteita yhtä poleemisesti kuin von Trierin Idiootit (1998), vaan tyytyy neljän seinän sisään sulkeutuvaan intiimiin tragikomediaan.
Kahteen ja puoleen henkilöön keskittyvä tutkielma särkyneistä sydämistä ei ole myöskään mikään puhdasverinen dogma-ohjaus, sillä siinä käytetään ulkopuolista musiikkia ja taustakertojaa. Näennäinen lavastamattomuus ja luonnonvalossa kuvaaminen edustavat puolestaan dogmalle tyypillisiä puhdistumisriittejä.
Elokuva kertoo pitkäaikaisen miesystävänsä jättävästä Charlottesta, joka omilleen kerrostaloasuntoon muutettuaan tutustuu alakerrassa asustavaan mieheen, joka odottaa ministeriöltä lupaa sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Väärään ruumiiseen syntynyt transsukupuolinen ”Veronica” myy seuralaispalveluja miehille rahoittaakseen operaationsa ja yksinäisen elämänsä.
Naapuruudesta kehittyy hiljalleen orastava ystävyys, jossa seksuaalista kiintymystäkään ei mitata normien kaavailemalla tavalla.
Television päivittäissarjojen ihmeelliseen todellisuuteen viittaava Saippua (2005) ei ole nimestään huolimatta vähääkään falski tai yletön melodraamassaan. Heikkojen ihmisten vaatimattomat unelmat ja hauraat hapuilut muodostavat kudelman loukattua itsetuntoa ja paremman huomisen valoa.
Aito kumppanuus on toisen henkilön hyväksymistä ilman uhmaa, tuomitsemista tai väkivaltaa. Tämän vanhan ja kuluneen viisauden elokuva sisäistää lämpimän todesti ja alleviivaamattomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti