Ohjaus: Harmony Korine
★★★☆☆
Riippumattoman amerikkalaiselokuvan uusimman Messiaan Harmony Korinenneljäs pitkä elokuva on ollut kevään yllätyshitti, joka on jo tähän mennessä tuottanut viisinkertaisesti budjettinsa. Menestystä vauhdittavat elokuvamaailman raamatut Cahiers du Cinéma ja Sight&Sound, jotka nostivat sen henkilöt julkaisujensa kanteen. Ei ole siis varsinainen ihme, että kaavaillun dvd-julkaisun päälle Spring Breakers kelpasi lopulta teatterilevitykseen myös meillä. Elokuvaa ympäröinyt hype on omiaan herättämään sekä odotuksia että epäluuloja.
Enemmän festivaali- kuin suurelle yleisölle tuttu nelikymppinen Korine muistetaan jo Larry Clarkin hätkähdyttävien nuorisokuvausten Kids (1995) jaKen Park (2002) käsikirjoittajana. Skenaarioista edellisen hän laati vain 19-vuotiaana. Samoihin aikoihin hän nimesi suosikkielokuvikseen muuan muassaTerrence Malickin runollista realismia väreilevät teokset Julma maa (1973) jaOnnellisten aika (1978).
Provokatiivisen elokuvan kärjistävä julistus on toki Malickin lyyrisen maalailun vastakohta. Siinä kuitenkin on myös vastaavaa, välittömämmän todentunnun päällä leijailevaa yläpilveä, joka sävyttää todellisuuspakoista ja väkivaltaiseksikin luiskahtavaa irtautumistarinaa. Traagisten rakastavaisten paikalla vain on päivittäisrutiineihinsa kypsynyt valkoinen roskasakki, jonka luulotautista idiotismia teos mäiskii yhtä härskisti kuin William Friedkinin Killer Joe (2011).
Yhtä asiaa jankuttavan filmin sinkauttamiseksi kulttimaineeseen tarvitaan kuitenkin myös päällekäyviä ilmaisukeinoja ja repäiseviä roolisuorituksia, joistaJames Francon Alien (=muukalainen) takuulla pönkittää näyttelijän entuudestaankin muodikasta mainetta.
Tytöt tahtovat pitää hauskaa
Elokuva käynnistyy hiekkarannalla notkuvan nuorisomassan lihanvispauksesta, josta on enää lyhyt loikka pornografiseen symboliikkaan ja suorasukaiseen toimintaan. Ikuisen auringonpaisteen, ilonpidon ja humalan hidastetusta fantasiasta haluaa osansa tylsän koululaitoksen ankeuteen homehtuneet neljä villiä college-opiskelijaa, joitten ajatushorisontissa siintää kuumeinen kevätloma satojen kanssajuhlijoiden seurassa. Vaikka naureskelevat naikkoset leikkivät yhä tyttöjen leikkejä keskenään, katsojan täytyy nielaista heidän ajanvietehummailunsa seuraava taso rikollisessa toiminnassa.
Perillä vähäpukeinen nelikko heittäytyy ensin ympärivuorokautiseen ulkoiluun, kunnes slummien gangsta-kulttuuria palvova valkoinen räppäri noukkii heidät koukkuunsa kaiken tolkun ylittävään sekoiluun.
Vääriä arvoja ja idoleita palvova aika tuottaa materialismia ja hedonismia ihailevan menetetyn sukupolven, joka voi herätä kuplastaan liian myöhään. Henkisyyttä ei enää ole, pinta ratkaisee ja kaikki ovat enemmän tai vähemmän tuomittuja. Liki nihilistinen nauru rappiossa rypeviä kohtaan toisteisissa kohtauksissa saattaa muodostua ylivoimaisen puuduttavaksi ainakin niille, jotka jakavat Paavo Haavikon huolen kulttuurisesta räikeydestä.
Spring Breakers ei ole silti moraaliton elokuva, mutta en suosittele sitä ainakaan vanhoillisen kasvatuksen saaneille. Teoksen absurdeimmassa jaksossa väreilee eriskummallinen kauneus, kun reviirikiistalle ratkaisua vannova asefetisisti herkistyy laulamaan entisen teiniprinsessan Britney Spearsin sentimentaalista balladia auringonlaskun kultaamalla rantauima-altaalla.
Toinen todellisuus, johon henkilöt toistuvasti puheissaankin kaipaavat, lävähtää lopussa esiin tahallisen epärealistisena kostofantasiana, joka kaikessa tökeryydessään on johdonmukainen päätös surkuhupaisten luuserien kalmankaipuulle. Musiikkivideoiden ja mainosten iskevä estetiikka ei siis suoraan kerro huonosta mausta, sillä se ei lyö teemaa tajuntaan itseriittoisena.
Näin käy, kun eletään amerikkalaisen unelman irvikuvaa, jota liika humanismi ja sivistys eivät pääse pilaamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti