perjantai 6. joulukuuta 2013

To the Wonder (2013)

Ohjaus: Terrence Malick
★★★☆☆
Julkisuudesta 1970-luvun lopulla vetäytynyt amerikkalainen ohjaaja Terrence Malick tunnetaan täydellisyyden tavoittelijana, joka ei markkinoi teoksiaan festivaaleilla tai selitä itseään haastatteluissa. Teksasissa asuva visionääri ehti pitää taukoa elokuvanteosta kahdenkymmenen vuoden ajan, mutta on palattuaan kiristänyt vauhtia monen hämmästykseksi. Ideansa jo 1980-luvulla saanut The Tree of Life (2011) oli Malickin harvalukuisen tuotannon vasta viides ohjaustyö, mutta sen palkitsemisen Cannesin elokuvajuhlien kilpasarjan parhaana työnä voinee tulkita ennen kaikkea tunnustuksena hänen elämäntyöstään.
Onkin siis yllättävää, että vaateliaan hitaana pidetyllä amerikkalaisella on jo kuvattuna peräti kolme uutta elokuvaa, joista ensimmäisenä teattereihin ehtiiTo the Wonder (2012), kolmesti avioituneen ohjaajan omaelämäkerrallisiakin aineksia tiettävästi sisältävä rakkauselokuva, joka mahtailevia maailmanselityksiä tarjoilleen edeltäjänsä jälkeen voi tuntua yksinkertaiselta välityöltä.
Tällaisissa arvioissa kannattaa kuitenkin olla varovainen, sillä juuri mikään hänen töistään ei ole varsinaiselta juoneltaan kummoinen. Sitä paitsi erään suhteen vaiheita läpikäyvä, kuin valikoivan muistin häilyvällä logiikalla etenevä impressionistinen elokuva luottaa liikkeen estetiikkaan voimakkaammin kuin yksikään Malickin aiemmista teoksista. Karsiessaan samalla tavanomaisen vuoropuhelun minimiin ja luottaessaan sanallisissa selityksissä vain henkilöiden sisäiseen ajatusmaailmaan teos ajelehtii edelleen kaukana valtavirrasta.
Käärme paratiisissa
Elokuva lainaa nimensä Normandian rannikon edustalla sijaitsevan Mont Saint-Michelin luostarisaaren lempinimestä le merveille, ihme. Sen jakavat historiallisen monumentin korkeuksissa ja lainehtivan meren rannalla rakastuneet amerikkalaismies ja ranskalaistunut yksihuoltajanainen, jotka Pariisin palattuaan päättävät koettaa muuttaa lemmenloman pysyvämmäksi järjestelyksi edellisen kotiseudulla Amerikan Oklahomassa.
Siellä vanhat kulttuurimaisemat ja luontoyhteys vaihtuvat lakean pellon keskelle nousseeseen kolkkoon lähiöyhteisöön, jonka vierauden uteliaat tulokkaat aistivat vaistonvaraisesti.
Höttöisen romanssin rinnalla Malick kuljettaa myös toista kertomuksenhaaraa siirtolaispapista, joka seurakuntaansa ja yhteisön vähäväkisiä paimentaessaan huomaa kyseenalaistavansa Jumalan olemassaolon. Miltei dokumentaariset kohtaukset kirkonmiehen työstä lauman heikoimpien parissa rakentavat taustaa kasvavalle epäluulolle, että paratiisiin on luikerrellut käärme häiritsemään unelmilleen antautuneiden mielenrauhaa.
Romanttinen runoelma
Varhaisteoksissaan Malick kuvasi nuoren rakkauden umpikujaa, ja sama teema viattomuuden menettämisestä toistuu jälleen, kun vaikeudet alkavat kasaantua arkeen sopeutumattomille. Leikkauspöydässä rankkoja valintoja tehnyt ohjaaja sallii jäyhälle miehelle tuskin ollenkaan tilaa kasvaa kolossaalisiksi vasten horisonttia piirtyvien harteittensa ohi vastuuta kantavaksi aikuiseksi, joten en ihmettele, että roolissaan miltei mykkä Ben Affleck kimpaantui tämän ratkaisuista. Elokuvan pariskunnan uuden yrityksen elvyttää suhteensa tietäisi varmaksi katastrofiksi ilman naiselle lankeavaa syyllisyyttäkin.
Jos Malick palasi edellisessä elokuvassaan lapsuuteensa dominoivan isän nuhteeseen, voisi tämän toisen Keskilänttä tiirailevan teoksen ehkä lukea hänen tunnustuksekseen jo varttuneen miehen henkisestä kypsymättömyydestä. Silti katsoja saattaa yllättyä, kuinka kylmänsävyiseksi Malick tohtii maalata myös nyky-Amerikan, joka paljastuu sarjaksi tyhjillään nököttäviä tai vaiheessa olevia epätiloja. Niinpä kohoava paine väreilee levottomasti liikehtivissä kuvissa enteellisenä, ja rakkaudessaan ja uskossaan varmat ovat jossain muualla.
To the Wonder on Terrence Malickin pessimistisin elokuva, jossa luojan taivas ei kaareudukaan haaveilijoitten ylle turvaamaan heidän onneaan. Romanttisena runoelmana se kuitenkin kaipaisi jotakin konkreettisempaa miltei naurettavan naiivin käsikirjoituksensa täydentäjäksi, jotta vaikutelma olisi lähempänä toisen kolmiodraaman Onnellisten ajan (1978) koskettavaa traagisuutta. Kirjoittajana kliseisiin mieltynyt Malick toistaa itseään jo puuduttavasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti