Taistelu Turusta (2011)

Ohjaus: Jouko Aaltonen

★★☆☆☆

Suomalainen yhteiskunta kasvoi, kehittyi ja muuttui voimakkaasti sotien jälkeisinä vuosikymmeninä, jolloin pienen ja piskuisen maan kansalaiset revittiin pelloilta kaupunkeihin tekemään uutta parempaa huomista ja ottamaan paikkansa suuren itäisen naapurin länteen tähyilevinä kumppaneina.

Ruotsalaisia emme silti olleet, venäläisiksi emme halunneet tulla, joten olimme siis suomalaisia, mutta tiedämmekö oikein vieläkään minkälaisia?

Laineiden lyödessä päättäjiä vasemmalta ja oikealta sekä edestä ja takaa iskivät modernisaation vimma ja vauhtisokeus, yhtäkkiä vanha oli automaattisesti huonoa, mautonta ja pahaa, käyttökelvotonta ja siksi kumottavaa. Urbaaniin maisemaan hätiin hälytetyt puskutraktorit, murskaimet ja helvetinkoneita muistuttavat tuhoamiskuulat tekivät ainoaa osaamaansa työtään tehokkasti. Puutalot ja kivilinnat lyötiin ja jauhettiin maan tasalle, tilalle tulivat näkymää parantamaan ja kaunistamaan harmaat betonilaatikot. Mutta uudenkaan ei ajateltu kelpaavan kauan, ehkä kiilusilmäisimmät pitivät sitä jo rakennettaessa menneenä.

Yhä tänä päivänä kysytään, miten ihmeessä tämä oli mahdollista, kun arkistokuvat ja -nauhatkin todistavat kaupunkilaisissa noussutta kiukkua kulttuurimonumenttien hävittämistä vastaan. Siihen Jouko Aaltosen dokumenttielokuva antaa joitakin vastauksia.

Ainakin esteettisten ja moraalisten rikosten taustalla olivat poliittisten luottamushenkilöiden, virkamiesten ja rakennuttajien yhteiset intressit ja kyyninen valtapeli, mutta myös sokeaa uskoa kehityksen välttämättömyyteen. Esitykset lyötiin lukkoon kulisseissa, vaikkapa ilkosillaan munia tervatessa, joka tapauksessa kaukana demokraattisen valvonnan katseelta. Muodollisesti päätöksentekojärjestelmä toimi joten kuten ja kumileimasin heilahti tarvittaessa painostuksella.

Peruskuvio toistui kai kaikkialla, missä oli rahaa asialla tehtävissä ja laput silmillä kuljettavissa. Aurajoen rannan ylpeys oli lopulta se, jolle tuli kyseenalainen kunnia saada nimensä sairautta kuvaavan ilmiön kylkeen.

Nostalginen trippi turkulaisille

Teos kertoo yksinomaan Turun taudista, vaikka sellaisena ilmiö oli yleinen. Tämä olisi voinut näkyä paremmin. Tyydyttävimmin Aaltosen filmeistä tuttu moniääninen tapa jäsennellä aihetta ja tarjota rakentavia puheenvuoroja osapuolille toimii yleiskuvan luomisessa sellaiselle katsojalle, joka ei ole aiheessa vielä syvällä.

Turkulaisille teos on vanhoine valokuvineen ja purkukuvauksineen ennen kaikkea nostalginen trippi. Bassin ja Nobelin talojen hävitykset kuuluvat jyräyksistä surullisimpiin: Bassin talo olisi "mahtunut" paikalleen.

Elokuvantekijänä Aaltonen ei ole mikään muodonpalvoja eikä dokumentaristina itseään korostava hyökkääjä. Eli minään visuaalisena täysosumana filmiin ei kannata asennoitua tai lähteä vastauksen vaatijana siitä, että syylliset yksilöidään. Sitäkin varmasti voisi harrastaa muun muassa kiinteistö- ja rakennustoimen lautakunnan jäsenlistaa lukemalla, mutta siihen Aaltonen on liian kiltti mies. Niinpä suurin piirtein kaiken nähneet vaikuttajat valtakunnan tasolta, ulkoministereiksi yltäneet kilpailijat Pertti Paasio ja Ilkka Kanerva saavat antaa kunnallispoliittiset kasvonsa ja selityksensä tapahtuneelle.

Valtarakennetta vastaan

Taistelu Turusta (2011) haukkaa ehkä hiukan liikaa koittaessaan kertoa myös valtarakennelmaa vastustavista nykynuorista. Talonvaltaajien onnettomat pyrkimykset saada viskaalit käsittämään ruohonjuurelta kumpuavan kansalaisaktiivisuuden kunnialliset motiivit korostavat kyllä byrokraattisen painajaisen sitkeyttä, kun poliisit raijaavat tyhjillään seisovista taloista kulttuuritiloja kaipaavia putkaan ja oikeusistuin tuomitsee heidät rettelöitsijöinä.

Kamppailu tuulimyllyjä vastaan siis jatkuu ja asiallisesti nuoria on helppo tukea. Ryhmän äänitorvi päättelee, että rakennusten annetaan mädäntyä, jotta ne voidaan purkaa. Koneisto pyörii ainoalla logiikalla, jonka se osaa.