The Artist (2011)

Ohjaus: Michel Hazanavicius

★★★★☆

Elokuvan ensimmäiset vuosikymmenet olivat mykkäfilmien menestysaikaa ja ehkä enemmän kuin kehenkään muuhun ne henkilöityvät muutamaan Hollywoodissa vaikuttaneeseen koomikkotähteen.

Lautapelin klassikkokysymyksessä tiedustellaan ensimmäisen pitkän äänielokuvan nimeä, joka on tietysti The Jazz Singer – Jazzlaulaja, jonka ilmestymisvuodesta 1927 käynnistyvät Michel Hazanaviciusin mustavalkoisen teoksen tapahtumat.

Osa entisistä, miimisiin taitoihin perustavista suuruuksista ei sopeutunut tekniikan uuteen aaltoon, toisille taas ilmaisun seuraava ulottuvuus merkitsi tilaisuutta läpimurtoon. Tälle kaksoiskehitykselle huomionsa keskittävän teoksen haarukka ulottuu 1930-luvun alkuun, jolloin äänielokuva oli jo kaupallisen ohjelmiston valtavirtaa ja yleisön hyväksymää huvia. Silti ikuinen kapinallinen Charles Chaplin ohjasi ehkä rakastetuimman työnsä Kaupungin valot vuonna 1931 ja viimeisen mykkäfilminsä Nykyaika vielä vuonna 1936. Värit yleistyivät seuraavana vuosikymmenenä, mutta mustavalkoisuus on merkinnyt eräille tyyliniekoille David Lynchistä Béla Tarriin jopa markkinavalttia meidän päiviimme saakka.

The Artist (2011) edustaa tiukassa mielessä vielä harvempaa joukkoa, samaa kuin Aki Kaurismäen Juha (1999). Normaalia vuoropuhelua elokuvassa ei siis kuulla vaan ainoastaan selventäviä välitekstejä. Taustalla pauhaa mylisevä orkesterimusiikki. On sääli, ettei tietokoneista ja tehosteista päihtynyt ohjaajien nykyjoukko suosi useammin tätä mahtavaa ilmaisumuotoa.

Ylämäki alamäki

Historian kertauskurssi oli paikallaan saadakseen perspektiiviä ja osatakseen arvostaa kaikkea ranskalaisohjaajan oivaltavuutta. Tähän asti Hazanavicius oli tunnettu vain kotimaassaan periranskalaisista agenttiparodioista, mutta hänen kansainvälinen avauksensa ja Oscar-voittonsa on yhtä kokonaisnäkemyksen moitteettomuutta ja yksityiskohtien nerokkuutta.

Edes tarinan metaelokuvallinen alku ei tunnu leikittelyltä. Siinä George Valentin, uransa huipulla paistatteleva näyttelijäsankari, tuijottaa valtavan suurelta valkokankaalta itseään ja me uuden mykkäfilmin katsojat katsomme kumpaakin. Sukellus syvyyssuuntaan on alkusoittoa kertomuksen laventumiselle tragikoomiseksi kuvaukseksi äänielokuvan nopean nousun sijaiskärsijäksi hylkäämästä yksilöstä ja teollisuudenhaaran tienristeyksestä. Valentinin kanssa samaan lehtikuvaan ikuistunut hupakko käyttää otsikoita hyväkseen kavutakseen tikapuita taivaaseen, mutta muutosta vastustava mestari luisuu alamäkeen.

Liikuttavaa ja huvittavaa

Kunnianhimoinen Peppy on ilmiselvä pyrkyri, Valentin puolestaan menestyksestä ylpistynyt mahtailija, mutta he ovat kummatkin sielultaan sympaattisia ihmisiä. Kuoren ja sisuksen ristiriitasta ohjaaja leikkaa tarpeen mukaan joko kepeän iloittelevia tai kaihoisan hellyttäviä otoksia.

On vaikea olla liikuttumatta, kun tyttö luulee olevansa yksin pujahtaessaan sankarin frakkiin tämän pukeutumishuoneessa. Silti teos ei täsmennä naimisissa olevan näyttelijän ja nuoren naisen suhteen laatua aukottomasti vaan pitää romantiikkansa viehättävän viitteellisenä, aikakauden elokuville ominaisesti.

Huvittavuuden kärkeä edustaa kekseliäs painajaisjakso, jossa nukkuja kuulee kaikki äänet paitsi omansa. "Kunpa se osaisi puhua", koiraansa silittävä Valentin tokaisee myöhemmin kaiken kuvaavasti.

Toisin sanoen elokuva kommentoi alituiseen henkilöitä, tapahtumia, historiaa ja nykypäivää sekä visuaalisella että sisällöllisellä tasolla.

Todiste elinvoimasta

The Artist on varmasti täyttä eskapismia ja "vain" pieni love story, mutta myös aidosti sydämellinen teos. Hollywood-nostalgiasta ammentava pastissi todistaa unohdetun ilmaisumuodon elinvoimaisuutta ja mahdollisuuksista, jotka taipuvat nyky-yleisönkin makuun.

Elokuvan melodramaattinen sisältö tuskin toimisi yhtä nautittavasti missään muussa tyylisuunnassa, niin saumattomasti näyttelijöiden ilmeikkyys sulautuu muuhun esteettiseen ylöspanoon ja äänisuunnitteluun. Elokuvabisneksen raadollisuudesta valonpilkahduksen esiin nostavaa loppuakin tarkastelee enemmän armollisena humanismina kuin siirappisena sentimentaalisuutena. Olen varma, että itse Chaplin pitäisi elokuvasta.