The Time That Remains (2009)

Ohjaus: Elia Suleiman

★★★★☆

Yön pimeät varjot peittävät taksin takapenkillä istuvan henkilön kasvot. Vaitonainen matkustaja katselee ikkunasta, mutta kuljettajan suu käy lakkaamatta. Rankkasade yllättää ja suuntansa kadottanut kuski pysäköi auton tien sivuun. Löytävätkö he, mykkä palestiinalaismies ja israelilainen autonkuljettaja, koskaan perille?

Kahdeksan vuotta sitten Elia Suleimanin edellinen elokuva palkittiin Cannesin elokuvajuhlien kolmospalkinnolla Prix du jurylla. Yhdeksänmiljoonaisen palestiinalaiskansan hätää valottava teos tuotiin Suomen valkokankaille varomattomalla nimellä Tapahtuipa kerran Israelissa (alkuperäisnimi Divine Intervention viittaa jumalalliseen väliintuloon) ehkä siksi, ettei Suomi lukeudu niiden yli sadan valtion joukkoon, jotka ovat tunnustaneet Palestiinan valtion.

Vasta televisiokanavilla kiusallinen erhe korjattiin ja nimeksi tuli neutraalimpi Rakkauden ja kärsimyksen kronikka.

Omistettu vanhemmille

Suleimanin uutuuskin vaatii vähän avaamista. Nimessä The Time That Remains: Chronicle of a Present Absentee (2009), eli jotakin senkeltaista kuin Aika joka jää jäljelle: Läsnä olevan poissa olijan kronikka, on sekä yleistä että yksityistä, kansaa ja perhettä, kuten sisällössäkin. Maata ei ole, se on viety, eikä vanhempia, jotka ovat kuolleet. Ohjaaja omistaa elokuvansa isälleen ja äidilleen, yhä ”paikalla oleville”.

Viisikymppinen palestiinalainen opiskeli ja asui Yhdysvalloissa yli kymmenen vuotta, mutta muutti takaisin Jerusalemiin Länsirannalle vuonna 1994. Käynnistettyään uransa pitkissä elokuvissa hän jatkoi päiväkirjamaisten, vahvasti omasta kokemuskentästään kumpuavien mietintöjen parissa.

Suleimania ei ole poliittisista töistään huolimatta helppo sijoittaa silmille lyövien ajankohtaispropagandistien karsinaan, sillä hänen elokuvansa liikkuvat mieluummin nerokkaiden symbolien, villin fantasian ja alakuloisen polemiikin kuin suoraan toimintaan kehottavan realismin alueella. Perinteisiä juonielokuvia tämä mykkäfilmin tyylivalikoimaa hyödyntävä esseisti ei harrasta lainkaan. Vuorosanoja on niin vähän, että ne voisivat olla väliteksteinä.

Israelin synnystä toiseen intifadaan

Lyhyen taksijohdannon jälkeen Suleiman vie katsojan kauas historiaan Israelin valtion luomisen alkuhämärään vuoteen 1948. Tankit vyöryvät palestiinalaisasukkaiden kansoittamalle maalle. Ilman kiihkeää vastarintaa tai ääneen lausuttuja protestilauseita kaupungin avaimet vaihtavat omistajaa ja elämä on valettu uuteen muottiin. Ohjaajalle tyypillistä turtunutta ironiaa nähdään esimerkiksi yksinäisen asemiehen marttyyriratkaisussa, jonka staattinen kamera taltioi etäältä ilman arvolatauksia.

Tämän jälkeen Suleiman levittää eteemme vahvasti omaleimaisia, huimaavan dialektisia jaksoja, joissa hän analysoi vuoroin humoristisesti ja vuotavan surumielisesti, mitä yhteisön asukkaille on tapahtunut miehityksen jälkeen. Ohjaajan oma perhe nousee keskiöön ja nuori Eliakin kasvaa vuosien kuluessa aikuiseksi mieheksi, joka ennemmin tarkkailee kuin ottaa osaa.

Huolehtivainen äiti ja kalasssa öisin käyvä isä ovat tavoillaan palasia itseään isommassa prosessissa. Pienet lapset laulavat hepreankielisessä laulukilpailussa varmaankaan täysin vielä ymmärtämättä kappaleen viestiä, kuinka tulevaisuus on huomenna parempi ja jos ei huomennna, niin ylihuomenna.

Vaikkei ohjaaja tällä kertaa mene surrealismissaan aivan ninjakamppailuihin saakka kuten elokuvan edeltäjässä, absurdeja huomioita palestiinalaisten kiirastulesta on riittämiin. Roskapussia kadulle vievä nuorukainen halkoo edestakaisin katua ja juttelee matkapuhelimeensa eikä edes huomaa hänen liikkeitään herpaantumatta seuraavaa panssarivaunun piippua.

Elia Suleimanin lakonisuuteen eivät sovi palavan vimman tai rohkaisevan aatteen sokaisemat vihaiset syytekirjelmät, mutta poikkipuoliset episodit ovatkin väkivallatonta vastarintaa parhaimmillaan.