Trust (2010)

Ohjaus: David Schwimmer

★★☆☆☆

Amerikkalaisten kaapelikanavien ohjelmavirrassa tyypillistä antia ovat tunteita paisuttelevat tarinat ydinperheen yhteenkuuluvuutta koettelevista uhista, jotka vaarantavat valkoisen piha-aidan rajaaman onnellisuussyksikön elämän. Koska pelissä ovat aina sikäläisen yhteiskuntajärjestelmän ja kulttuurin pyhimmät arvot, löytyvät riskitkin jostakin ulkoa.

Paradoksaalista on, että tositapauksiin usein perustuvat valkaisut tuntuvat vähemmän todellisilta kuin Hollywoodin helppoheikkien lapsenmieliset fantasiat.

Turvallisuudentunteen järkkymistä lähiöarjessa valaiseva draama ei siis lähtökohdiltaan eroa mitenkään jenkkiviihteen valtavirrasta. Ohjaajana nykyisin uraa luova näyttelijä David Schwimmer käynnistää sormea heristelevän julistuksensa iloa ja eheyttä alleviivaavilla kohtauksilla, joissa ihan kaikki on mallillaan.

Isän menestyvä yritys on tekemässä läpimurtoa markkinoilla, poika on itsenäistymässä collegeen ja tyttäristä vanhempi on tavannut netin keskustelufoorumilla huumorintajuisen koulupojan, jonka kanssa juttua riittää iltamyöhään. 14-vuotiaan Annien yhteydenpito lentopalloharrastuksen jakavaan 16-vuotiaaseen Charlieen vaikuttaa harmittomalta teini-ihastukselta.

Koneelta kasvotusten

Ei tarvita meediota hoksaamaan juonen tulevaa kulkua datayhteyksien anonymiteetin varjoissa viekottelevista vaanijoista, joiden nimestä, ammatista tai iästä kukaan ei voi mennä takuuseen. Helpompaa on välttää puskassa läähättäviä pervertikkoja ja itsensäpaljastelijoita kuin kohteliaasti käyttäytyviä, mutta määrätietoisesti mieltä manipuloivia pedofiilejä.

Elokuva kyllä esittää asiallisesti oikeansuuntaisesti, kuinka varttuneempi onnistuu taivuttelemaan toisen uskoonsa ja tahtoonsa käyttämällä kokemattomuutta hyväkseen, vaikka valhe kasvaa muiden silmissä sietämättömän suureksi. Niinikään viittaukset mediamaailman pornograafiseen kuvastoon mielipideilmaston ruokkijoina ovat oikeutettuja. Se mikä Schwimmerin visuaalisessa köyhyydessä tuntuu latistavalta, on myös ilmeisen harkittua pitää kokonaisuus mahdollisimman maanläheisenä eli päivänpolttavana.

Tämä on silti enemmän poliittisesti kuin taiteellisesti kantava ratkaisu. Tyyli ontuu viimeistään siinä vaiheessa, kun ohjaajan huomio siirtyy petetystä tyttärestä kostoa kaipaavaan isään, jonka silmät sokaistuvat kodin kärsimykseltä. Clive Owenin paisuteltuun rooliin tarttuu turhan paksu kerros itsesäälissä riutuvaa marttyyria Liana Liberaton eläytyvän trauman kustannuksella. Mieskeskeinen näkökulma aiheeseen on miltei moraaliton.

Näin Trust (2010) on vain säikäyttävä kehotus isille valvomaan tyttäriensä yhteydenpitoa tietokoneella, katsomaan mieluummin kuin katumaan.