Valkoinen kaupunki (2006)

Ohjaus: Aku Louhimies

★★★☆☆

Yhteiskunnallista pahoinvointia peilaava Paha maa (2005) avasi aivan uudenlaisen näkökulman suomalaiseen todellisuuteen, jota kotimainen elokuva on viimeisen parin vuosikymmenen aikana kaikin keinoin vältellyt. Alakuloisessa kaupunkifreskossa hahmotellaan kaunistelematta betoniviidakon synnyttämää yksinäisyyttä ja apatiaa, kun kaikki haluavat vain siirtää taakkansa muiden harteille.

Elokuvan juuret sijaitsevat kuitenkin saman tekijäjoukon varhaisemmassa työssä, televisiossa esitetyssä sarjafilmissä Irtiottoja (2003-04), jossa kaupunkilaista juurettomuutta tulkitaan vereslihaisella rehellisyydellä.

Tuotantoon liittyvät ongelmat saattoivat ohjaaja Aku Louhimiehen yhteen näyttelijä Paavo Westerbergin kanssa, mikä koitui ensiksi mainitun uran onnenpotkuksi. Jälkimmäisen johdolla käsikirjoitus laitettiin kokonaan uusiksi ja lopputuloksena oli 2000-luvun irrallisuutta taltioivaa suomalaista televisiohistoriaa.

Nyt Irtiottojen yhdestä juonihaarasta, aviokriisiin joutuvasta Veli-Matista, on leikattu itsenäinen elokuva, joka perustuu samaan materiaaliin, joka on jo kertaalleen esitetty kotimaiselle yleisölle. Taustalta löytyykin tuottajamoguli Markus Selinin markkinavaisto, joka pyrkii hyödyntämään Pahan maan saamaa myönteistä vastaanottoa nimenomaan ulkomaisessa levityksessä.

Siksi Valkoisen kaupungin (2006) maailmanensi-ilta olikin Karlovy Varyn elokuvajuhlilla Tshekeissä, jossa teos palkittiin kriitikoiden erikoispalkinnolla.

Avioerojen  luvattu maa

Taksikuski (viittaus Scorseseen) Veli-Matin tarina ei valikoitunut suotta pitkän elokuvan aineistoksi, sillä juuri tässä Irtiottojen skenaario toimii psykologisesti johdonmukaisimmin.

Pelkkää sattumaa tuskin onkaan, että juuri Suomessa solmituista avioliitoista melkein puolet päättyy huonosti ja kaikkein surullisimmat tapaukset luetaan skandaalilehdistön sivuilta. Niillä kerrotaan väkivaltaan, masennukseen tai taloudelliseen ahdinkoon tuskastuneista ihmisistä, jotka ovat tehneet viimeisen päätöksensä ennen kaikkien osapuolten yhteistä tragediaa.

Elokuva käynnistyy keskeltä tulehtunutta aviosuhdetta, johon autonkuljettaja ja tämän vaimo ovat ajautuneet. Tilapäiseksi yksinhuoltajaisäksi tullut Veli-Matti hoitaa parin yhteisiä lapsia, kunnes hermolomalta saapunut puoliso palaa kaksikon yhteiseen kotiin. Mikään ei kuitenkaan voi enää paikata menneisyyden aiheuttamia haavoja.

Kuten Paha maa myös Valkoinen kaupunki valottaa, minkälaista toivottomuutta yhteiskunnallisten instituutioiden musertuminen aiheuttaa yksilötasolla. Henkilökohtaiset helvetit ovat aina viime kädessä koko yhteisön moraalia mittaavia kollektiivisia painajaisia, sikäki kun niiden perusta syntyy ympäristön yleisestä arvoromahduksesta. Sekä työttömyys että avioero ovat luterilaisessa tunnollisuudessa niin kovia henkisen kantin koetinkiviä, että vastuunkantoa edellytetään myös viralliselta byrokratialta.

Myös tämän elokuvan antisankari huomaa lakipykälien ankaruuden, kun hän ilmeisen hyvänä isänä menettää silti täysin loogisella tavalla mahdollisuutensa tasavertaiseen vanhemmuuteen holtittomamman äidin voitoksi. Tällöin taksikuskimme selkäranka taittuu, eikä viinanhuuruisesta illasta jää jälkipolville kaunista kerrottavaa.

Syvän katkeruuden syyt

Ihmisen iholle menevä nykivä ilmaisu kaipaa sisällöltä juuri Valkoisen kaupungin kaltaista paljasta ja teeskentelemätöntä tilintekoa ihmisyyden mustemmasta puolesta, mikä samalla osoittaa, kuinka mekaaninen ohjaaja Aku Louhimies valitettavasti on. Riisutussa miehessä (2006) hän nimittäin hyödyntää täsmälleen samaa ilmaisutapaa oivaltamatta lainkaan visuaalisen kattauksen ja asiasisällön välistä suhdetta.

Hylätyksi tulemisen pettymystä ja mielen luhistumista peilatessaan Louhimies joutuu kuitenkin ongelmiin myös Valkoisessa kaupungissa, koska televisiosarjan käsikirjoitus ei tietysti sellaisenaan pysty vastaamaan elokuvaversion tarpeisiin. Herää perusteltu kysymys, eikö tarinan aukkoja olisi voitu paikata jälkikäteen tehdyillä kohtauksilla?

Osana laajempaa freskoa, kaupunkimaiseman kokonaiskartoitusta, yhden ihmisen kohtalo ei vaadi yhtä suurta motivointia kuin kokonaan samaisen hahmon käyttäytymiseen paneutuva muotokuva jo edellyttää. Niinpä kuvatun murhenäytelmän kannalta olennainen ymmärrys naisen syvästä katkeruudesta ja suoranaisesta halveksunnasta miestä kohtaan jää täydellisen mystiseksi, koska tarina polkaistaan käyntiin ilman minkäänlaista taustoitusta.

Samalla lopun marttyyrimainen ratkaisu vaikuttaa yhtä katteettomalta säälittelyltä kuin Pahan maan vastaava ripitys.