Ohjaus: Francis Lawrence
★☆☆☆☆
Vaikkei Francis Lawrencen ohjaustyö edusta korkeatasoista elokuvataidetta, voi jokin vähemmän vakava aviisi antaa sille liki täydet nenäliinapisteet. Elokuva rakentuu nimittäin neljän viiden kyyneltä tirauttavan kuolemantapauksen ympärille niin "herkistävästi", että ilmeisesti vain sydämensä kylmettäneet kyynikot voivat katsoa sitä tympääntyneenä.
Harjaantuneisuus on toisinaan pahinta myrkkyä, mitä kuvitella saattaa muodon, rakenteen ja niiden vangitsemat henkilötyypit aiemmin tuhannesti nähneelle, ellei aiheesta nouse esiin mitään todellista substanssia. Charlie Kaufmanin ajatusleikki kohdennetusta muistin pyyhkimisestä (Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004) tuntuu tällaisilla hetkillä houkuttelevalta vaihtoehdolta.
Sara Guenin best seller -romaanin perustuvassa, pulakauden Amerikkaan sijoittuvassa rakkaustriangelissa opiskelijapoika sotkeutuu sirkusta pyörittävän pariskunnan aviodraamaan. 1930-luvun talouslaman kurimus häivytetään silmäilevän haikailun taustalle seepiannävyiseksi maisemaksi, sillä Richard LaGravenesen valjua käsikirjoitusta työstää poropeukaloksi tiedetty tapaus.
Fantasia- ja tieteishudeistaan (Constantine, I Am Legend) höppänäksi sisäistetyn ohjaajan kokeilu romanttisen eepoksen puikoissa keskittyy kauniisin kuviin ja raottaa aivan liian vähän syvän taantuman kouristamaa kansakuntaa. Ollaan siis ratkaisevasti pintakoreuden tasolla, ja tekee pahaa mainita sirkusmaailmasta ammentavia klassikoita, Ingmar Bergmanin Viettelysten iltaa (1953) tai Federico Fellinin La Stradaa (1954), jotka kummittelevat Francis Lawrencen ohjaustyön taustalla.
Tarinan näkökulma on eläinlääketieteestä valmistumaisillaan olevan Jacobin, joka kovasta henkilökohtaisesta iskusta virottuaan lyöttäytyy maata kiertävän sirkuksen matkaan, missä hän tutustuu sen tyrannimaiseen johtajaan ja tämän kaltoin kohdeltuun vaimoon. Ensin tyhjätasku on lentää junasta pois viskattavien työläisten lailla, mutta onnistuu sitten vakuuttamaan pomon koulutuksellaan.
Totta kai myös löyhkäävään mikrokosmokseensa sulkeutuvassa yhteisössä hiukan epäillään herraskaisen vieraan valuuttaa, koska katsojakin kummeksuu motiivia päättömään ratkaisuun. Nuiva jenkkiasenne yksilöstä oman onnensa seppänä paistaa läpi, kun poikaa ajetaan hylkäämään entinen elämänsä ja hyppäämään ensimmäisten kulkureiden kelkkaan. Havaitessaan tirehtöörin komentovallan julmuuden ja vaistotessaan tämän puolison vilpittömyyden konitohtorin ja vaimon välille syntyy kielletty suhde, jonka tiellä seisoo keinoja kaihtamaton käskijä.
Roolit vanhasta muistista
Mustasukkainen eläintenpieksijä muistuttaa Hollywoodin niistä vuosikymmenistä, joina aggressiiviset roistot olivat aina englantia murtaen vääntäviä kommunisteja tai fasisteja. Quentin Tarantinon löytämä itävaltalainen Christoph Waltz hallitsee natsityypin, mutta leimautuminen kaventaa näyttelijän mahdollisuuksia.
Pohjalle pudonnut sankari on puolestaan oikeamielinen selviytyjä ja työteliäs sisupussi, joka reippaana poikana, työtoverina ja rakastajana ansaitsee tietysti saamansa. Köyhälistön sekalaisessa seurueessa suulas kääpiö ja viisaasti jorinoiva juoppokin marssitetaan näyttämölle ryysyläisromantiikan pakollisina näytöskappaleina.
Takaumarakenteella nyyhkivässä muistelussa noin satavuotias vaari kertailee kauan sitten tapahtunutta nuoremman sukupolven kollegalle, joka vaikuttuu papan puheista. Johdanto ja kaiken sanallisesti selittävä itkuinen loppu täydentävät pitkän keskiosan elämän kiertokulun yltiösentimentaaliseen ympyrään.
Hevoset ja elefantit kelpaavat alleviivaamaan joidenkin kaksijalkaisten poikkeavuutta, mutta tekijät eivät edes yritä kyseenalaistaa ihmisten oikeutta teljetä eläimet häkkeihin ja paimentaa niitä sananmukaisesti sirkushuveiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti