Ohjaus: Aleksandr Sokurov
★★★☆☆
Venäjän nykyohjaajien kärkikaartiin lukeutuva Aleksandr Sokurov tunnetaan muuan muassa hämmennystä herättäneestä tyrannitrilogiastaan. Moolok (1999) kertoo Adolf Hitleristä, Taurus (2000) Vladimir Iljit? Leninistä ja viime vuonna Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla esitetty The Sun (2004) Japanin keisari Hirohitosta.
Sokurov etsii aina lähestymiskulmia, jotka eivät ole ilmeisiä ja suoraan historian sivuilta luettavissa; ydinpommilla moukaroitua maata johtava Hirohito hengittää vapautuneesti ensimmäistä kertaa, kun amerikkalaisjoukot riisuvat hänet jumaluuden viitastaan.
Sokurov on myös ilmaisuteknisesti kokeileva elokuvaohjaaja. Eremitaasi-museon käytävillä maan menneisyydessä virtaava Venäjän arkki (2002), joka on esitetty Suomessa televisiossa, koostuu yhdestä 90-minuuttisesta otoksesta. Sokurov teki siis sen, minkä Alfred Hitchcock vain näytti tekevän Köydessä (1948).
Aleksandra (2007), jonka tapahtumat sijoittuvat Tshetshenian eturintamalle, jatkaa toisenlaisten perspektiivien etsintää. Sotaelokuva se ei ole alkuunkaan, sillä yhtään laukausta ei vaihdeta.
Teoksen nimihenkilö matkustaa tapaamaan lapsenlastaan venäläisten tukikohtaan lähellä Groznya ja kohtaa siellä arkirutiineitaan suorittavia sotilaita sekä paikallisväestöä, joista kumpaankin hän solmii orastavia ystävyyssuhteita.
Iäkäs mummo on kummastus konekiväärien, univormujen ja tankkien keskellä sekä muistutus äitien ykseydestä vaihtaessaan ajatuksiaan tsetseeninaisten kanssa.
Sokurovin hidas kerronta ja monta pitkää puheesta riisuttua kohtausta korostavat, ettei sotilaan normaali elämä ole jännittävää eikä sankarillista, lähinnä tylsää ajan, ei ihmisten, tappamista.
Vaan kuinka olisi tulkittava äiti-Venäjän hellä huolenpito kaikista lähimmäisistään? Silmien sulkemiseksi tapahtuneilta raakuuksilta ja todellisuudelta vai katseen kääntämiseksi tuleviin, toivottavasti parempiin aikoihin?
Sokurov etsii aina lähestymiskulmia, jotka eivät ole ilmeisiä ja suoraan historian sivuilta luettavissa; ydinpommilla moukaroitua maata johtava Hirohito hengittää vapautuneesti ensimmäistä kertaa, kun amerikkalaisjoukot riisuvat hänet jumaluuden viitastaan.
Sokurov on myös ilmaisuteknisesti kokeileva elokuvaohjaaja. Eremitaasi-museon käytävillä maan menneisyydessä virtaava Venäjän arkki (2002), joka on esitetty Suomessa televisiossa, koostuu yhdestä 90-minuuttisesta otoksesta. Sokurov teki siis sen, minkä Alfred Hitchcock vain näytti tekevän Köydessä (1948).
Aleksandra (2007), jonka tapahtumat sijoittuvat Tshetshenian eturintamalle, jatkaa toisenlaisten perspektiivien etsintää. Sotaelokuva se ei ole alkuunkaan, sillä yhtään laukausta ei vaihdeta.
Teoksen nimihenkilö matkustaa tapaamaan lapsenlastaan venäläisten tukikohtaan lähellä Groznya ja kohtaa siellä arkirutiineitaan suorittavia sotilaita sekä paikallisväestöä, joista kumpaankin hän solmii orastavia ystävyyssuhteita.
Iäkäs mummo on kummastus konekiväärien, univormujen ja tankkien keskellä sekä muistutus äitien ykseydestä vaihtaessaan ajatuksiaan tsetseeninaisten kanssa.
Sokurovin hidas kerronta ja monta pitkää puheesta riisuttua kohtausta korostavat, ettei sotilaan normaali elämä ole jännittävää eikä sankarillista, lähinnä tylsää ajan, ei ihmisten, tappamista.
Vaan kuinka olisi tulkittava äiti-Venäjän hellä huolenpito kaikista lähimmäisistään? Silmien sulkemiseksi tapahtuneilta raakuuksilta ja todellisuudelta vai katseen kääntämiseksi tuleviin, toivottavasti parempiin aikoihin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti