Ohjaus: Christoffer Boe
★★☆☆☆
Tanskalainen Christoffer Boe murtautui kansainväliseen kuuluisuuteen heti ensimmäisellä ohjaustyöllään Rekonstruointi (2003), joka esitettiin Cannesin elokuvajuhlilla haltioituneelle yleisölle. Teos nähtiin viimein Suomessa viime lauantaina FST5-kanavalla.
Kun elokuvaa lukee tarkkaan, jättää se paljon kysymyksiä ilmaan. Ohjaaja on ilmeinen lahjakkuus, ehkä visionäärikin, mutta ovatko hänen taitonsa temppuiluun kallellaan? Boen toisen ohjaustyön Allegron (2005) perusteella on helppo vastata kyllä.
Jälkimmäinen vie Rekonstruoinnin asetelmia vielä hämärämpiin suuntiin. Kyse on jälleen omituisesta rakkaustarinasta, jossa taiteelleen omistautunut päähenkilö joutuu erikoiseen ansaan.
Rekonstruoinnissa valokuvaajamies empii tuntemattoman edessä ja rakkaus muuttaa hänen elämänsä kirjaimellisesti; Allegrossa kuuluisa pianisti palaa kymmenen vuoden jälkeen kotikaupunkiinsa Kööpenhaminaan, missä hän etsii ”vyöhykkeelle” kadonnutta muistiaan ja soittotaitoaan. Kertojaääni houkuttelee muusikon elämään taakse jääneen parisuhteensa ratkaisevan hetken uudelleen.
Viittaukset Tarkovskin Stalkerin (1979) ja Godardin Alphavillen (1965) kaltaisiin klassikoihin ovat ennemmin viisastelevia hämäyksiä kuin sotkuista sisältöä tukevoittavia elementtejä. Kuten ohjaaja teki debyytissään, myös Allegrossa päähenkilö pakotetaan henkistä kanttia kysyviin tekoihin, ennen kuin hän voi vapautua kirouksestaan.
Todellisuuden eri tasojen visualisoinnissa Boe hyödyntää 16- ja 35-millisiä linssejä, satelliittikuvaa ja digikameraa, sekä alleviivaa nokkeluuttaan kertojalla ja palkkaamalla pianisti Svetoslav Korolevin esittämään päähenkilöä lapsena.
Aineksien runsaus ja älytön komiikka tekevät lopputuloksesta raivostuttavan sillisalaatin, jonka ydintä on hankala löytää. Tarkoitus lienee varoittaa, kuten Rekonstruoinnissa, että tekemillämme valinnoilla rakkaudessa on voimakkaita ja kauaskantoisia seurauksia.
Elokuva vaatii katsojalta harvinaisen paljon sietokykyä.
Kun elokuvaa lukee tarkkaan, jättää se paljon kysymyksiä ilmaan. Ohjaaja on ilmeinen lahjakkuus, ehkä visionäärikin, mutta ovatko hänen taitonsa temppuiluun kallellaan? Boen toisen ohjaustyön Allegron (2005) perusteella on helppo vastata kyllä.
Jälkimmäinen vie Rekonstruoinnin asetelmia vielä hämärämpiin suuntiin. Kyse on jälleen omituisesta rakkaustarinasta, jossa taiteelleen omistautunut päähenkilö joutuu erikoiseen ansaan.
Rekonstruoinnissa valokuvaajamies empii tuntemattoman edessä ja rakkaus muuttaa hänen elämänsä kirjaimellisesti; Allegrossa kuuluisa pianisti palaa kymmenen vuoden jälkeen kotikaupunkiinsa Kööpenhaminaan, missä hän etsii ”vyöhykkeelle” kadonnutta muistiaan ja soittotaitoaan. Kertojaääni houkuttelee muusikon elämään taakse jääneen parisuhteensa ratkaisevan hetken uudelleen.
Viittaukset Tarkovskin Stalkerin (1979) ja Godardin Alphavillen (1965) kaltaisiin klassikoihin ovat ennemmin viisastelevia hämäyksiä kuin sotkuista sisältöä tukevoittavia elementtejä. Kuten ohjaaja teki debyytissään, myös Allegrossa päähenkilö pakotetaan henkistä kanttia kysyviin tekoihin, ennen kuin hän voi vapautua kirouksestaan.
Todellisuuden eri tasojen visualisoinnissa Boe hyödyntää 16- ja 35-millisiä linssejä, satelliittikuvaa ja digikameraa, sekä alleviivaa nokkeluuttaan kertojalla ja palkkaamalla pianisti Svetoslav Korolevin esittämään päähenkilöä lapsena.
Aineksien runsaus ja älytön komiikka tekevät lopputuloksesta raivostuttavan sillisalaatin, jonka ydintä on hankala löytää. Tarkoitus lienee varoittaa, kuten Rekonstruoinnissa, että tekemillämme valinnoilla rakkaudessa on voimakkaita ja kauaskantoisia seurauksia.
Elokuva vaatii katsojalta harvinaisen paljon sietokykyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti