Ohjaus: Sam Mendes
★★★☆☆
Englannin teatterimaailmassa kehuja kerännyt, Yhdysvalloissa kolme elokuvaa sittemmin ohjannut Sam Mendes tarttui heti uuden uransa alkutaipaleella vahvoihin visuaalisiin sommitelmiin, joilla hän peilaa perheiden pahoinvointia ja sen kytköksiä yhteiskunnallisiin olosuhteisiin.
American Beautyssa (1999) lamaannusta ilmennetään surumielisenä satiirina, kun taas Matkalla Perditioniin (2002) luotaa viheliäisyyden kierrettä ilmaisultaan täyteläisenä epookkina.
Molemmissa kyse on isäin teoista kärsivän jälkikasvun piinasta, vaikka edellisessä kertojaäänenä toimiikin arkeensa happaantunut lähiöhelvetin perheenpää. Hänen mittansa täyttymisestä muokataan harkitsemattomasti teoksen keskeinen tragedia, vaikka syyt miehen turhautumiseen löytyvät pitkälti hänen omista laiminlyönneistään.
Silti komedia hakee myötätuntoa päähenkilölleen leimaamalla äidin hysteeriseksi kodinrikkojaksi ja perheen naapurin peräti täysin kaistapäiseksi natsiksi. Heidän rinnallaan pakkopaitansa riisuva, työpaikalla pomolleen suorat sanat lateleva ja tyttärensä teini-ikäistä ystävää himoitseva isä vaikuttaa elämää maistelevalta hurmurilta säälittävän papparaisen sijasta.
American Beauty hehkuttaa siis rohkealta näyttävän pintansa alla läpeensä konservatiivista ukkovaltaa, jota amerikkalaisen studiotuotannon laatufilmit lähes poikkeuksetta puoltavat. Naisten rooliksi jää sopeutua miesten tahdittamaan turhuuteen ja hakea lohtunsa muualta.
Tässä kontekstissa itseään hipelöivän narsistin kohottaminen marttyyrin asemaan tuottaa epätyydyttävän sulkeuman, jota filmin herkemmät, lasten vaiteliasta sivullisuutta todistavat murhenäytelmät eivät kaipaisi.
Läntisestä kaksinaismoraalista kertoo jotakin myös se, että vain vuosi Todd Solondzin Onnesta (1998), jota amerikkalaiset levittäjät eivät suostuneet ottamaan lainkaan ohjelmistoonsa, elokuva-akatemia palkitsi samaa aihepiiriä viihteellisen keikaroivasti sivuavan ohjaustyön neljällä Oscar-patsaalla.
Yksi niistä meni ohjaaja Mendesille ja yksi käsikirjoittaja Alan Ballille.
Molemmissa kyse on isäin teoista kärsivän jälkikasvun piinasta, vaikka edellisessä kertojaäänenä toimiikin arkeensa happaantunut lähiöhelvetin perheenpää. Hänen mittansa täyttymisestä muokataan harkitsemattomasti teoksen keskeinen tragedia, vaikka syyt miehen turhautumiseen löytyvät pitkälti hänen omista laiminlyönneistään.
Silti komedia hakee myötätuntoa päähenkilölleen leimaamalla äidin hysteeriseksi kodinrikkojaksi ja perheen naapurin peräti täysin kaistapäiseksi natsiksi. Heidän rinnallaan pakkopaitansa riisuva, työpaikalla pomolleen suorat sanat lateleva ja tyttärensä teini-ikäistä ystävää himoitseva isä vaikuttaa elämää maistelevalta hurmurilta säälittävän papparaisen sijasta.
American Beauty hehkuttaa siis rohkealta näyttävän pintansa alla läpeensä konservatiivista ukkovaltaa, jota amerikkalaisen studiotuotannon laatufilmit lähes poikkeuksetta puoltavat. Naisten rooliksi jää sopeutua miesten tahdittamaan turhuuteen ja hakea lohtunsa muualta.
Tässä kontekstissa itseään hipelöivän narsistin kohottaminen marttyyrin asemaan tuottaa epätyydyttävän sulkeuman, jota filmin herkemmät, lasten vaiteliasta sivullisuutta todistavat murhenäytelmät eivät kaipaisi.
Läntisestä kaksinaismoraalista kertoo jotakin myös se, että vain vuosi Todd Solondzin Onnesta (1998), jota amerikkalaiset levittäjät eivät suostuneet ottamaan lainkaan ohjelmistoonsa, elokuva-akatemia palkitsi samaa aihepiiriä viihteellisen keikaroivasti sivuavan ohjaustyön neljällä Oscar-patsaalla.
Yksi niistä meni ohjaaja Mendesille ja yksi käsikirjoittaja Alan Ballille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti