Baader Meinhof Komplex (2008)

Ohjaus: Uli Edel

★★☆☆☆

Viime vuosina saksalaisessa, mutta myös laajemmin keski- ja itäeurooppalaisessa elokuvassa on tehty tiliä lähimenneisyyden yhteiskunnallisista virheistä, jotka eivät enää uudella vuosituhannella saisi toistua ainakaan yhtä vakavina yksilöiden podettavaksi siirtyvinä häiriötiloina.

Itävaltalainen Michael Haneke ohjasi Ranskassa Algerian sodan parantumattomia haavoja nuolevan epätavallisen poliittisen jännärin Kätketty (2005), Florian Henckel von Donnersmarck Stasi-selvityksen Muiden elämä (2006) ja Cristian Mungiu kommunistisen Romanian läpileikkauksen 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää(2007).

Kaupallisen roskan seassa kipeille kartoituksille löytyy aina tilausta, mistä yhtenä osoituksena voidaan pitää edellä mainittujen teosten saamia kiinnityksiä vanhan mantereen arvostetuimpiin elokuvapalkintoihin.

Niiden lisäksi tältä vuosikymmeneltä voisi mainita kourallisen vähemmän onnistuneita, mutta sentään yritteliäitä mannereurooppalaisia aatedraamoja, jotka ovat halunneet esittää tulkintansa menneestä.

Kymmenen vuoden kuohunta

Saksalainen suurelokuva Baader Meinhof Komplex (2008) tarttuu viimein sikäläistä yhteiskuntaa ja koko Eurooppaa lopulta kosketelleeseen äärivasemmistolaiseen terroriliikkeeseen, joka kylvi kauhua ja kapinamieltä 1970-luvun ylipolitisoituneessa ilmapiirissä.

Eteläamerikkalaisten sissiliikkeiden tapaan RAF eli punainen armeijakunta pyrki vastustamaan kapitalistista valtiota sekä Yhdysvaltain imperialismia kaupunkisodankäynnillä ja siten edistämään kansainvälistä vapaustaistelua.

Samalla järjestö uskoi murhiensa provosoivan Länsi-Saksan hallituksen aikaisempaakin selvemmin poliisivaltion käsikassaraksi, mikä saisi puolestaan tavalliset kansalaiset kääntymään kommunismiin.

Katkeamaton ketju

Iranin shaahin vierailu Berliinissä vuonna 1967 on saanut kaupunkilaiset kaduille, mutta virkavalta taltuttaa mielenosoituksen barbaarisella väkivallalla. Yksi henkilö menehtyy poliisin ampumaan laukaukseen, joka saattoi olla tahallinen.

Alkaa elokuvan mittainen poliittisen propagandan julistamisen ja pommien räjäyttelyn katkeamaton ketju, johon ei kohdistu nykypäivästä menneeseen tarkentuvaa arvioivaa valokeilaa. Kaikki tunnetut Baader-Meinhof -ryhmän iskut käydään läpi monotonisesti paneutumatta kunnolla niiden erityisiin merkityksiin ja tavoitteisiin.

Jos päämäärät olivat ideologialtaan niin epäloogisia ja motiivit hajanaisia kuin elokuva esittää, jää moni muu kysymys – muun muassa heidän suosionsa salaisuus – selittymättä. Esimerkiksi Vietnamin sodan synnyttämää tyytymättömyyttä etenkin opiskelijoissa ei saada kytkettyä riittävästi järjestön tuhoamistaktiikan hyväksyntään.

Dramaturgia ontuu

Uli Edelin ohjaustyö käynnistyy radikaalitoimittaja Ulrike Meinhofin pitämällä jähmeällä puheella puutarhajuhliin kokoontuneelle väelle ja jäykistyy sen mukana rutikuivaksi raportiksi, jota edes puolin ja toisin suoritettavat fyysiset pakkotoimet eivät sanottavammin verevöitä.

Tasaisena taikinana tapahtumansa valuttava elokuva jää historiallisten faktojensa vangiksi ja dramaturgialtaan ontuvaksi, koska mikään kohtaus ei nouse toistaan merkittävämmäksi.

Voi olla, että ohjaajan hyvä tarkoitus vältellä marttyyrileimojen myöntämistä on johtanut ongelmiin. Viimeistään tarinan jatkuessa järjestön toisen sukupolven terrorilla alkaa koko elokuvasta kadota jännite, kun yksi keulakuvista riippuu jo kuolleena hirressä ja muut viruvat vankilassa odottamassa rangaistuksiaan.

Päälleliimattua nykyaikaisuutta

Tuhoon tuomittua vallankumousyritystä tutkailevassa elokuvassa tulkitsevaa ja nykyaikaista ajattelua edustaa vain viisas poliisipäällikkö terroriryhmän motiiveja ymmärtävänä, vaikkakin sen aiheuttamalle kaaokselle ankaraa stoppia hakevana järjestyksenpitäjänä. Ikävä kyllä hänkin jää kalpeiden hahmojen joukossa päälleliimatun tuntuiseksi pohdiskelijaksi.

Baader Meinhof Komplex pääsee lähemmäs todellista ajankuvana kuin ajatuksellisena teesinä, poliittisena kommentaarina tai moraalisena pamflettina.